Viime aikoina on lehdissä taas näkynyt kirjoituksia, joiden mukaan Turussa suojellaan aivan liikaa ”vanhoja rötisköjä”. Ainakin Turun Sanomiin kirjoittavan Aimo Massisen mielestä niitä on selvästikin kaupungissa liikaa (TS 26.9.2009).
Tässähän ei tietenkään ole mitään uutta. Rötisköjen purkamista on vaadittu satojen vuosien ajan.
Törmäsin juuri vuonna 1911 Uusi Aura -lehdessä julkaistuun kirjoitukseen, jossa tartuttiin suuria tunteita herättäneeseen aiheeseen eli Luostarinmäen kohtaloon. Osa halusi purkaa alueen rötisköt, osa taas säästää.
Kirjoitus antaa jännittävästi perspektiiviä nykyiseen rötiskökirjoitteluun. Lehden kolumnisti kirjoitti aiheesta näin:
"Oppineet, asianymmärtävät ja vaikutusvaltaiset miehet Turun kaupungissa ovat kuluneina viikkoina ankarasti askarrelleet aivojansa ja kyniänsä kysymyksellä, eikö ns. Luostarikortteli olisi semmoisenaan säilytettävä jälkimaailmalle. Mikäli olen kirjoituksista huomannut, tuntuu vahva mielipide enimmäkseen muinaismuistojen ystäväin ja taiteilijoiden keskuudessa olevan säilyttämisen puolella. He vaativat että kaupungin olisi lunastettava talot alueineen ja pidettävä ne kunnossa nykyisessä muodossaan.
Käytännön miesten joukossa sitä vastoin olen huomannut jonkun lausuneen jyrkän tuomion koko hankkeesta. Kaupungin ei sovi uhrata kysymyksessä olevaan tarkotukseen niin suuria summia kuin ehdotuksen toteuttaminen vaatisi.
Silmää räpäyttämättä täytyy minun asettua käytännön miesten kannalle. Siihen on montakin syytä.
Ensiksikin on ns. Luostarimäen asutusryhmällä pienenpuoleinen muinaismuistoarvo. Siihen ei liity mitään erikoisesti tunnettua ja historiallista muistoa, paitsi että se on palanen sitä Turkua, mikä ei hävinnyt tulipalossa. Talot ovat monessa suhteessa muuttuneet, korjatut ja paikatut. Tiedä hänen, mitä niissä on alkuperäisestä talosta muuta jäljellä kuin seinähirret.
Tällaisen muiston säilyttäminen kaupungin kauniimman vuoren kupeella tulee kaupungille siksi kalliiksi, että hinta ei ole missään järjellisessä suhteessa ryhmän muinaismuistoarvoon nähden. Lisäksi ajan hammas murentaa säälimättömästi rakennukset ja tulee uusi polvi, joka ei enää pane arvoa ”vanhalle Turulle” niin paljon, että se viitsisi säilyttää noita hökkeleitä niin julkisella paikalla kuin Vartiovuori on.
Sama tarkotus saavutetaan helpommalla, jos Luostarikorttelin nykyinen muoto maalauksin ja valokuvin ikuistetaan ja joku kuvaavin asumus siirretään ulkoilmamuseoon vanhan linnan luo.
Jos voisimme nähdä esim. sata vuotta eteenpäin, ei nykyisestä Luostarikortelista varmaan löydettäisi pienintäkään jäännöstä siellä nyt olevista hökkeleistä.
Muinaismuistojen säilyttämisellekin panee aina eteenpäin kiitävä kehitys rajan, jonka toisella puolella on – käytännöllinen mahdottomuus."
Historiantutkija saa harvoin aikaan tuloksia, joista on aivan konkreettisia seuraamuksia.
Niinpä yllätyin iloisesti, kun huomasin pari päivää sitten aamun lehdessä, että jotain oli sentään tullut tehdyksi.
Vuonna 2002 pyysin nimittäin lehtijutussa turkulaisia soittamaan minulle ja kertomaan missä sijaitsi kaupungin pääkaatopaikka 1930-luvulla. Etsiskelin sitä väitöskirjaani varten.
Vanhan pääkaatopaikan sijainti löytyi helposti, mutta samalla soittelijat kertoivat muistakin unohdetuista kaatopaikoista. Yksi niistä oli nykyinen Vasaramäenpuisto Kupittaan eteläpuolella. Sinne vietiin kaikenlaista moskaa aina 60-luvun puoliväliin saakka. Paikalla oli oikein kaupungin työmiehiä ohjailemassa toimintaa, mutta mitään virallisia papereita tämmöisestä toiminnasta ei ole löytynyt.
Kirjoitin löydöstäni sitten jutun Turun Sanomiin, kerroin siitä ympäristönsuojelutoimistossa ja raportoinpa vielä pariin muuhunkin paikkaan. Ja kas kummaa, nyt 7 vuotta myöhemmin lehdessä kerrotaan, että entinen kaatopaikka-alue tullaan peittämään puolen metrin paksuisella multakerroksella.
Hyvä hyvä. Turun mittakaavassa tämä on erittäin nopeaa toimintaa! Mahtaakohan muillekin löytämilleni vanhoille kaatopaikoille käydä ennen pitkää yhtä onnellisesti…?
