maanantai 29. joulukuuta 2008

Onnellisten saari

Voi kauhistus – kaikkien aikojen lamajoulu on nyt takana! Joulumyynti pysyi tasaluvuissa viime vuoden kanssa, jolloin vietettiin kaikkien aikojen kulutusjuhlaa. Niin ne kriteerit muuttuvat.

Joulunajan huumoripläjäyksestä vastasi Ilta-Sanomat, joka oli tehnyt ”tutkimuksen” Suomen onnellisimmista ja onnettomimmista kunnista. Kaikki Suomen kunnat oli laitettu joululehdessä numerojärjestykseen asukkaiden onnellisuuden mukaan.

Ei ihmetytä lainkaan, että juttua ei ole päästetty lehden nettisivuille asti, niin älytön se oli.

Onnellisuuden kriteereitä oli käytetty mm. äänestysprosenttia, avioerojen määrää, veroäyriä ja rikollisuuden yleisyyttä sekä kunnan alle 6-vuotiaiden ja yli 64-vuotiaiden määrää. Lähtöoletus ilmeisesti on, että lapset ovat aina onnellisia, eläkeläiset onnettomia.

Käsittämättömin kriteeri oli palvelualalla työskentelevien osuus työväestä. Onko kassaneiti tutkitusti onnellisempi kuin paperitehtaan työntekijä?

No, olipa siis todella yllättävää, että kaikki suurten kaupunkien eläjät osoittautuivat onnettomiksi ja pikkupaikkakuntien asukkaat onnellisiksi. Paitsi Pohjois- ja Itä-Suomessa, missä on paljon työttömyyttä.

Helsinkiläiset, lahtelaiset ja turkulaiset ovat maan onnettomimpia, sen sijaan suurten kaupunkien ympäristökunnissa onni kukoistaa. Ilta-Sanomat on palannut vanhaan hyvään järjestykseen: varokaa kaupunkien synninpesiä, onni viihtyy maaseudulla ja puutarhakaupungeissa!

Mutta että kaikkein onnellisin kunta on Luoto eli Larsmo Kokkolan kupeessa. Kuten tunnettua, Luoto on maan lestadiolaisin paikkakunta. Lars Leevi se ymmärsi onnellisuuden salaisuuden. Lapsia riittää, avioero ei tule kysymykseen ja taatusti kaikki kärrätään äänestämään oman suvun ja oikean uskon miestä.

Näillä kriteereillä Euroopan onnellisinta kansaa lienevät äärikatoliset puolalaiset.

Kiitos, mutta enpä taida haluta tuohon onnelaan vaan kärvistelen jatkossakin täällä onnettomassa synnin ja rikollisuuden pesässä.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Kiinni ajassa

Olen usein miettinyt, miltä tuntuu asua Suomessa osaamatta lainkaan englantia. Mainoslauseet, liikkeiden nimet ja ruokalistat ovat täynnä nimiä ja lauseita jotka eivät avaudu millään lailla, vaikka asuu kotimaassaan.

Nykyään pääsen samaan tunnelmaan helposti. Törmään kaikkialla viesteihin, joita en tajua ollenkaan.

Tehdessäni aamulla taivalta tihkusateessa töitä kohti, lueskelin ohi mennen iltapäivälehtien lööppejä.

En ymmärtänyt niitä.

Huomaan asuvani maassa, joka on täynnä minulta salattuja asioita. Jossain vaiheessa olen tippunut kehityksen kelkasta. Lööpissä kerrottiin Vappu Pimiän liiton olevan nyt ohi. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka voisi olla Vappu Pimiä. Tunne on sama kuin Turkin-matkalla: lehden lööpissä näyttäisi lukevan jotain tärkeää, mutta en ymmärrä mitä se on.

En liioin tunne nimeltä yhtään BB-talon asukasta tai Idols-finalistia, tämän vuoden Miss Suomi on minulle tuntematon enkä tiedä tangokuninkaallistenkaan henkilöllisyyttä. Tv-sarjojen näyttelijät saattavat näyttää etäisesti tutuilta, mutta heidän nimistään minulla ei ole mitään tietoa. Parikymmentä vuotta sitten yksikään vakavasti otettava lehti ei olisi edes kirjoittanut sarjojen juonipaljastuksia, nyt lehdissä ei muusta puhutakaan. Sorry – ei kiinnosta.

Pääministerilläkin on kuulemma uusi morsian, mutta en tiedä kuka hän on. Urheilijoista tunnistan muutamia, listojen kärkisijoilla keikkuvista bändeistä harvemman. En liioin tiedä, minkä merkkiset farkut ovat nyt in.

Selattuani uusinta Suosikkia tajusin senkin, että siinä esiintyvät henkilöt ovat joko minulle tuntemattomia tai sitten totaalisen kiinnostamattomia. Nyt ymmärrän hyvin, miksei vanhempiani ja heidän ikätovereitaan aikoinaan kiinnostanut pätkän vertaa se, mistä musiikista minä pidin, vaikka se oli minun maailmani tärkein asia.

Pidin eilen luennon, jonka kuulijat olivat syntyneet varmaan joskus noin vuonna 1987. Heillä ei ole muistikuvia kylmästä sodasta, 80-luvun kimmellyksestä ja hädin tuskin 90-luvun lamastakaan. Mutta he varmaan tietävät kuka on Vappu Pimiä. Mahtoivatko he saada jotain irti nykypäivästä vieraantuneen ikälopun sedän horinoista?

Entä pitäisikö minun yrittää päästä uudelleen kiinni nykypäivään vai sanoa lopullisesti hyvästit lööppien ja saippuasarjojen henkilöille?

perjantai 5. joulukuuta 2008

Lukeminen kannattaa aina

Kata Kärkkäinen pääsi vihdoin Kirjailijaliiton jäseneksi. Oikeus on toteutunut, valtakunnassa kaikki hyvin.

Ja Sofi Oksanen sai Finlandiansa. Tosin jaettavana oli enää lohdutuspalkinto. Finlandian oikea osoite olisi kuulemma ollut Jari Tervo. Tieto-Finlandiakin meni väärälle henkilölle, ja Panu Rajalasta tuli palkinnon moraalinen voittaja. Nykyään palkintoraadit tuntuvat syrjivän miehiä.

Eikö tässä maassa tosiaan ole kuin muutama kirjailija? Siis Tervo, Saisio, Härkönen? Muista ei ainakaan lehdissä ole kirjoitettu, vaikka tietääkseni Suomessa ilmestyy vuodessa tuhansia romaaneita. Ovatko ne kaikki huonoja? Lukisiko kansa mieluummin jotain muuta kuin Tervoa, jos vain tietäisi sen olemassaolosta? Ainakin palkintoraadit löytävät vuodesta toiseen samat nimet.

En tosin ehdi nykyään kovin paljon lukea suomalaisia romaaneita, mutta yritetty on. Kävin pari päivää sitten kirjakaupassa tarkoituksena ostaa jokin syksyn puhutuista romaaneista. Että tietäisin mistä kaikki puhuvat. Tai puhuvat ainakin joulun jälkeen avattuaan pakettinsa.

Sitten näin hinnat. Miten ihmeessä ohuehko romaani ilman yhtäkään kuvaa voi maksaa 30 euroa ja ylikin? Siirryin suosiolla halpakauppaan. Muutaman kuukauden jälkeen samat kirjat saa sieltä puoleen hintaan.

Ei tosin tarttunut mitään matkaan halpakirjakaupastakaan. Luin pari ensimmäistä sivua muutamasta viime vuoden Finlandia-ehdokkaasta ja tajusin, ettei yksikään niistä kiinnostanut minua lainkaan. En jaksa lukea kirjoja tsunamin kauhuista, kurjasta lapsuudesta syrjä-Suomessa, lasten hyväksikäytöstä tai alkoholismista.

Taidan tänäkin jouluna tyytyä brittituotantoon. Ruth Rendell ei koskaan petä.

torstai 27. marraskuuta 2008

Puolalanpuiston helmi


Sain juuri painotalosta eteeni laatikolliset uunituoretta kirjaani Puolalanpuiston helmi – As. Oy Päivölä 100 vuotta. Kirja kertoo turkulaisen jugendtalon tarinan vuodesta 1908 nykypäivään. Päivölähän sijaitsee Puolalanpuiston laidalla Turun taidemuseon takana.

Työtä kirjan parissa riitti, mutta perinpohjainen tutustuminen yhden talon historiaan oli historioitsijalle todella kiinnostava tehtävä. Pöytäkirjoista näkyy, miten taloyhtiö on selvinnyt historiamme eri vaiheista kuten sisällissodasta tai pula-ajasta. Kaupungin historia tulee tutkijaa lähelle ja herää eloon.

Päivölän tapauksessa taloyhtiö oli erityisen mielenkiintoinen tutkimuskohde, sillä talossa otettiin käyttöön erikoisia ratkaisuja kuten yhteiskeittiö, keskuslämmitys ja vesiklosetti. Kaikki ajan suuria uutuuksia. Yhtiön perustaneet olivat todella edistyksellistä joukkoa.

Papereista näkyi sekin, miten talon tulevat asukkaat pystyivät jo taloa suunniteltaessa vaikuttamaan tuleviin asuntoihinsa ja rakennuksen ulkoasuun. Jos arkkitehdin suunnitelma ei miellyttänyt, asunto-osakeyhtiön väki määräsi piirroksiin muutoksia. Jugendrakennuksetkaan eivät siis ole vain arkkitehdin omia luomuksia, vaan työ on vaatinut mittavan määrän kompromisseja. Päivölän tapauksessa arkkitehti Alexander Nyström sai kuitenkin aikaan todella upean lopputuloksen, Puolalanpuiston helmen.

Turussa riittäisi taloyhtiöitä, joiden arkistoihin olisi todella kiinnostavaa päästä käsiksi – jos vain aikaa riittäisi. Jokaisella talolla olisi kerrottavanaan oma selviytymistarinansa. Parhaimmillaan tuloksena on aivan uudenlaista tietoa lähimenneisyydestä.

Esimerkiksi juuri ilmestyneessä kirjassa Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1930–50 kerrotaan, että "Suomessa rakennettiin jo 1920-luvulla rakennuksia, joissa oli keskuskeittiö". Vuosilukua voi hinata reippaasti taaksepäin, sillä Päivölään suunniteltiin yhteiskeittiö jo vuonna 1908. Asukkaat kuuluivat ruokaosuuskuntaan: ruoka valmistettiin alakerran keskuskeittiössä, mistä se nostettiin hisseillä asuntoihin. Varsinaista omaa keittiötä ei asunnoissa edes ollut. Systeemin juuria ei siis kannata etsiä ainakaan 20-luvun helsinkiläisestä tai tukholmalaisesta funkkisarkkitehtuurista tai Neuvostoliitosta. Päivölä ei tiettävästi edes ollut Turun ainoa yhteiskeittiöllinen talo.

Mitäköhän muita salaisuuksia taloyhtiöiden arkistokaapeista löytyisikään? Joka tapauksessa toivotan onnea Päivölän seuraavalle sadalle vuodelle.

Ja kirjaa voi muuten ostaa Turkuseuran Föripuodista osoitteessa Sairashuoneenkatu 1.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Elämä hallintaan

Maailma tukehtuu tavaraan, tukehdutko sinäkin?

Tavaran paljous alkoi ahdistaa minua viimeistään 10-vuotiaana 1970-luvun lopulla. Sain mielestäni liian paljon joululahjoja ja tunsin syyllisyyttä. Nykypäivän lasten lahjavuoriin verrattuna paketteja oli toki vähän ja ne olivat halpoja: suklaarasia, pehmolelu, värityskirja, rannekellonhihna, ehkä jopa sukset.

Sittemmin tavaran määrä on alkanut aiheuttaa yhä pahempaa ähkyä. Ja aika monella muullakin närästää.

Kauppalehden tuoreessa Optio-liitteessä (kaikista maailman lehdistä...) on juttu "Nyt riittää!", jossa tavaravuoriin kyllästyneet kansalaiset pohtivat keinoja päästä ostamisen oravanpyörästä. Maailma pelastuu, kun kulutus loppuu. Lehdessä ei tosin mainita, että siitä seuraa myös lama.

Hyvä vaihtoehto kuluttamiselle olisi tietysti perustaa omavarainen alpakkatila Kuusamoon, mutta ihan kaikki eivät voi niin tehdä. Olen allerginen laamaeläinten karvalle.

Optio-lehden esimerkkihenkilö pisti pystyyn tavaroita lainaavan nettipalvelun ja ajelee nyt henkistyneenä polkupyörällä tai istuu cappuccinolla trendikahvilassa antamassa haastatteluja siitä miten maailma pelastetaan. Ja työskentelee toisinaan Osuuspankissa asiantuntijana ja suunnittelee nettisivuja. Tavallinen työelämä kun oli siis niinku niin booring, kun ei ollut tarpeeksi aikaa lumilautailulle.

En ole oikein vakuuttunut. Jos kuluttamisen vähentäminen edellyttää menestyvän nettifirman perustamista, asiantuntijahommia ja vähän internetsivujen suunnittelua siinä sivussa, ei juttu ole kovin monen ulottuvilla. Päinvastoin, se kuulostaa sietämättömän trendikkäältä, "tuotteistetulta paolta", kuten lehdessä se ilmaistaan.

Trendeistä viis, sillä aitous on nyt muotia. Jokaisen pitää toteuttaa omaa juttuaan, uraputkesta on päästävä pois. Tosin en kudo, leivo, istu lukupiirissä enkä asu puutalossa, joten en ole riittävän aito: katu-uskottavuutta ei ole. Olen aivan liian kiireinen, jotta ehtisin opetella virkkaamaan omat piponi. En osaa lumilautailla, en uskalla vuorikiipeillä enkä kehtaa pomppia parkouria.

Mutta onneksi lehden mukaan muotia on myös olla vapaaehtoisen vaatimaton ja jättäytyä freelanceriksi. Surffaan siis sittenkin kuuman muotiaallon harjalla!

En tosin muista koskaan "jättäytyneeni" freelanceriksi. Niin vain kävi, kun alkoi kirjoittaa kirjoja. Mutta Optio-lehteä siteeraten olen "ottanut elämäni omaan hallintaan". Yliopistohan on pullollaan elämänsä hallintaan ottaneita freelancer-apurahatutkijoita, jotka seuraavat vierestä kun naapurihuoneen virkasuhteinen tutkija joutuu kärvistelemään uraputkessaan hädin tuskin nelinkertaisella palkalla. Sääliksi käy uraihmistä!

Oman elämän hallitsijoita tulee yhä lisää, kun yliopisto syytää maistereita ulos putkesta kiihtyvällä tahdilla. Kun muuta työtä ei ole, aletaan toteuttaa omaa juttua jatko-opiskelijana lähes olemattomilla apurahoilla, joista kilpaillaan veren maku suussa. Rakennusliike Skanska ilmoitti juuri tänään työpaikkojen lopettamisesta. Taisi sieltäkin tulla Suomeen 600 oman elämänsä haltuun ottanutta freelanceria lisää.

Vielä jäi tosin kaivertamaan yksi pieni kysymys. Jos kaikki vain lainaavat toistensa vanhoja tavaroita, ajelevat kiireettä ympäriinsä polkupyörällä, fiilistelevät doppio espresson äärellä ja toteuttavat "omaa juttuaan", niin kuka täällä tekee työt? Tällä viikolla on vaikuttanut siltä, että ainakin katujen hiekoitus on jo ulkoistettu Kiinaan.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Turkulaista taidepizzaa

Turkulaiset arkkitehdit julkaisivat vuosien tauon jälkeen arkkitehtuurin opaskartan, johon on merkitty eri vuosikymmenten kiinnostavimmat kohteet. Sanon "kiinnostavimmat", koska "kauneimmista" kohteista ei varmaankaan ole kyse. Oppaassa ei tosin mainita millä kriteereillä kohteet on valittu.

Viimeksi eilen puhuimme yliopistolla, että eipä ole Kauppatorin laitaan ortodoksisen kirkon itäpuolelle edelleenkään tullut oikein mitään, vaikka paikalla ollut Cygnaeuksen hieno koulurakennus purettiin jo vuosikymmeniä sitten.

Vilkaisu arkkitehtuurin opaskarttaan kuitenkin paljastaa yllättäen, että paikalla on suorastaan arkkitehtoninen helmi, vuonna 1991 valmistunut Pekka Pitkäsen suunnittelema liiketalo Torinkulma. Pitkänen on niin tunnettu nimi, että hänen rakennuksiaan löytyy kartalta kymmenittäin. Suuri osa on juuri niitä kansan vierastamia 60-luvun kerrostaloja.

Myös Turun yliopiston entisen päärakennuksen tilalle 1960-luvun alussa rakennettu hirvitys ja toriympäristön pilaaja As. Oy Salamankulma on merkitty arkkitehtuurikohteeksi. Kartan mukaan Kauppatorin pohjoislaita onkin siis turkulaisen arkkitehtuurin ykköskohde.

Pikku hiljaa alkaa selventyä, että tämä kartta taitaakin olla jonkinlainen kauhugalleria, joka on tehty varoitukseksi: katsokaa nyt, miten kaupunkia ei pitäisi pilata. Onhan listalla mm. Varissuon keskusta.

Tai sitten lista on pullollaan mustaa huumoria. Jos Haritun Kotipizza tosiaan on turkulaisen arkkitehtuurin 2000-luvun huippusaavutus, niin olisi ehkä parempi vaieta koko listasta...

1900-luvun alun jugendrakennuksista kartalle ovat taas kerran päässeet lähinnä Frithiof Strandellin luomukset. Muut kaupungin tuon ajan arkkitehdit ja rakennusmestarit eivät arkkitehtien listalla juhli. Jos et ollut kuuluisa, niin et ollut, eikä tekemisiäsi arvosteta sadankaan vuoden kuluttua. Ennen vanhaan jugendia saikin purkaa mielin määrin, koska se oli "tyylillisesti epäkelpoa".

Vai onko nykyarkkitehtuuri sittenkin hienoa? Onko vika minussa, joka en tajua ankeanharmaan liiketalo Torinkulman kauneutta ja puisten jugendkammotusten hirveyttä? Asiantuntijat ovat jo niin monta kertaa todenneet Piispankadun jugendtalojen edustavan täysin arvotonta kitsiä, että tämänkin blogikirjoittajan pitäisi alkaa uskoa. Sama keskustelu on sitä paitsi käyty jo sataan kertaan: arkkitehdit suunnittelevat mitä lystäävät ja kansa valittaa. Sama se on muunkin nykytaiteen kanssa.

Siis eläköön Torinkulma! Vienkin ulkomaiset vieraat ensi kerralla katsomaan sitä enkä mitään puurötisköjä. Tuskin maltan odottaa ihastuneita huudahduksia, kun ajamme Varissuon kautta Harittuun pizzalle.

tiistai 18. marraskuuta 2008

Take it slow

Tuntuuko muistakin, että aina on kiire? Onko kiireen kokemus yleismaailmallinen ilmiö vai johtuuko se vain bloginpitäjän omasta ikääntymisestä? Onko nelikymppisillä aina kiire? Onko kaikilla aina kiire?

Ajatukset alkoivat kieppua mielessäni, kun sain eilen taas yhden kirjan hiottua painokuntoon. Oli nimittäin aika kiire. Kun kiire loppui, en suinkaan rauhoittunut vaan tulin todella hermostuneeksi. Sinne se kirja meni, enkä voi enää muuttaa siitä tavuakaan. Lähdin kiireesti kuntoilemaan, ettei vain tarvitsisi istua toimettomana ja ajatella liikoja. Tänään siirryin kiireellä seuraavan projektin kimppuun.

Lisäksi törmäsin eilen kirjakaupassa opukseen, jonka nimi oli Slow. Siinä opastettiin ottamaan elämä hitaammin ja rauhallisemmin. Päätin tehdä niin ensi tilassa, kunhan vain ehdin. Päätin jopa lukea kirjan kokonaan, jos vain aikaa riittää. Näillä näkymin ehkä ensi kesänä. Tosin arvaan, että siihen mennessä olen jo ottanut hoitaakseni jonkin lisäprojektin eikä aikaa lukemiseen olekaan.

Slow-liike sai aikoinaan alkunsa Italiasta, missä vastustettiin ensin McDonald'sia ja syötiin mieluummin hitaasti. Sitten alettiin myös vaatia kaupunkien autoliikenteen vähentämistä, kävelykatujen ja puistojen rakentamista, paikallisen kulttuurin tukemista sekä vieraanvaraisuutta ja yhteisöllisyyttä. Kuulostaa hyvältä!

Yksinkertainen ja rauhallinen elämä houkuttaa ja siksi monet pakenevat kesämökin rauhaan. Mutta onko kiireettömyys pelottavaa? Kun on kiire, ei ehdi ajatella epämiellyttäviä ajatuksia elämän tarkoituksesta tai rajallisuudesta. Toimettomana taas nousee mieleen syvällisiä kysymyksiä. Sellaista se oli vielä opiskeluaikoina. Vietin loputtomasti aikaa kahviloissa ja kotona lukemassa ja asioita pohdiskelemassa. Vastaavaan luksukseen ei minulla enää ole aikaa, eikä taida olla nykyopiskelijoillakaan.

Kirjoittaisin slow-aiheesta mielelläni pitempäänkin, mutta nyt on oikeasti kiire. Freelancer-dosentilla ei ole aikaa hidastella...

torstai 13. marraskuuta 2008

Tuhotaan tori!

Toriparkkia ajetaan nyt Turun kauppatorille kuin käärmettä pyssyyn. Hinnalla millä hyvänsä. Ihmetellä sopii, kenen tarpeita parkkihalli palvelee. Siis muiden kuin Wiklundin tavaratalon. Se hävitti aikoinaan tieltään upean Lindblomin talon, nyt on tuhoamisvuorossa tori.

Turun kiinteistölaitos on neuvotellut pysäköintilaitoksen toteuttamisesta esisopimuksen Turun Toriparkki Oy:n kanssa. Sopimus sitoo kaupungin mukaan laitoksen rakentamiseen ja tulee käymään veronmaksajille todella kalliiksi.

Vai mitä pitäisi ajatella seuraavanlaisista lauseista sopimustekstissä:

”Kauppatorin yleissuunnitelmassa torin pinnalle osoitetut rakennukset oheistiloineen toteutetaan yhteishankkeena pysäköintilaitoksen rakentamisen kanssa."

”Mikäli Kauppatorin alueelle toteutetaan pysäköintilaitos, pyrkivät sopijapuolet siihen, että Kauppatorin maanpäällinen ja maanalainen rakentaminen tehdään yhtenä
rakentamiskokonaisuutena.”

Sopimus ei kuitenkaan sido millään lailla Turun Toriparkki Oy:tä, vaan yhtiö voi irtisanoutua hankkeesta aivan vapaasti. Toripysäköinnistähän ei vieläkään ole tehty kustannusarviota ja yleissuunnitelmaa. Sopimuksen mukaan: ”Yhtiöllä on oikeus irtisanoa tämä sopimus ennen maanvuokrasopimuksen allekirjoittamista, mikäli hankkeesta tehtävät tekniset tai taloudelliset selvitykset osoittavat, ettei pysäköintilaitos ole irtisanovan sopijapuolen oman harkinnan mukaan taloudellisesti tai toiminnallisesti järkevästi toteutettavissa."

Näyttää lähes varmalta, että kaupunki joutuu maksumieheksi, sillä sopimuksen mukaan: ”Mikäli laite, rakennus, liikennejärjestely tms. palvelee kumpaakin sopijapuolta, jaetaan sen toteutuskustannus hyötymisperiaatteen mukaisesti.” Eli kaupunki maksaa osansa.

Sopimuksessa luvataan epämääräisiä korvauksia töiden aiheuttamista haitoista, mutta esimerkiksi torikauppiaille ei vähintään 4,5 vuotta kestävänä rakennusaikana korvata mitään. Se on sitten Turun torikaupan loppu. Töiden luvataan olevan ohi kolmessa vuodessa, mutta sitä nyt ei tosissaan usko kukaan.

Kenenkään yksityishenkilön mieleen tuskin tulisi pistää nimeään alle noin epämääräiseen sopimukseen. Eihän?

lauantai 8. marraskuuta 2008

Uutisviikko mahtavin

Koko viikko hurahti niin kiireisissä merkeissä, ettei blogiin ollut aikaa kirjoittaa. Vaikka aiheita olisi piisannut.


Amerikan Yhdysvallat yllätti positiivisesti äänestämällä demokraatin presidentiksi. Kauhuvisioni Sarah Palinin vetovoimasta haihtuivat onneksi savuna ilmaan. Voiko tosiaan olla niin, että Jenkkilä ei ole aivan niin tyhmä kuin olen aina luullut?


Koti-Turussa sen sijaan hölmöiltiin senkin edestä. Toriparkin kaava etenee kaupunginhallitukseen, ympäristö- ja kaavoituslautakunta otti suopean kannan Honkamäenpuistoon rakennettaviin asuintaloihin, Wikeströmin hieno sininen jugendtalo päätettiin purkaa, Turun satamaan rakentaa 35-kerroksinen asuinnäkötorni ja Turun yo-kylän 12-kerroksinen tornitalokin sai kannatusta lautakunnassa.


Kaikki nämä uutiset parin päivän sisällä. No, tuosta Turun linnan viereen suunnitellusta Linnakaupungista ei paljon tarvitse huolehtia. Suunnitelma on niin utopistinen, ettei se toteudu. Tuskinpa Iso-Heikkilän omakotitaloissa oltaisiin kovin innostuneita 35-kerroksisesta maisemanpilaajasta, jolla on 80-lukuinen nimihirviö Sail City.


Positiivista suunnitelmassa tosin oli alueelle aiottu raitiotieyhteys. Mutta uusia asukkaita pitäisi löytyä 7000. Mistäköhän niiden on ajateltu Turkuun tupsahtavan?


keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Kävely puistojen Turussa


Torstaiaamuna 30.10.2008 julkaistaan uusi kirja Kävely puistojen Turussa. Kirja esittelee Turun keskusta-alueen puistot ja puistikot. Tarkempi esittely löytyy osoitteesta http://users.utu.fi/ralahti/puisto.html

Turun puistoista tuli yhtäkkiä ajankohtaisempi aihe kuin vielä kirjaa viimeistellessäni elokuussa osasin arvata. Tämän päivän Turun Sanomat nimittäin kertoo, miten useita puistoja ollaan muuttamassa asutuskäyttöön.

Asemakaavapäällikkö Timo Hintsasen mukaan tarkoituksena on ottaa "vähemmän aktiivisia puistoja" rakennuskäyttöön. Samalla jäljelle jäävän puistoalueen virkistyskäyttöä on tarkoitus aktivoida.

Jaa. Kenen kannalta katsottuna puiston pitäisi olla aktiivinen? Suuri osa puistoista on juuri metsää, pensaikkoa ja niittyä, joissa voi liikkua rauhassa. Lisäksi nämä vähemmän aktiiviset puistot muodostavat viherkäytäviä, jotka ovat oleellisia monien eläinlajien kannalta. Puistot pienenevvät ja pirstaloituvat rakentamisen myötä, jolloin kasvi- ja eläinlajisto köyhtyy.

Kirja keskittyy keskusta-alueen puistoihin, eivätkä nämä nyt julkisuuteen tulleet suunnitelmat koske niitä. Vartiovuoren puistoalueen puolesta on nähty sen verran kiivaita kamppailuja viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana, että ihan kevyesti ei keskustapuistoja enää uskalleta pienentää.

Parantamisen varaa olisi silti keskustassakin. Esimerkiksi puistojen talvikunnossapitoa on vähennetty jatkuvasti. Puolalanmäen puistoalueen uudistamista on suunniteltu nyt jo ainakin viiden vuoden ajan, mutta ensimmäistäkään uutta kasvia ei mäellä vielä ole nähty. Puisto saa rapistua rauhassa.

Ja jos taloustilanne alkaa pian ahdistaa kaupunkia toden teolla, viheralueet saattavat hyvinkin olla säästölistan kärkipäässä. Niinhän kävi 1990-luvun laman aikanakin. Patsaiden puhdistukseen ei nykyiselläänkään tahdo riittää varoja.

Uudet kaavoitussuunnitelmat ovat lehden mukaan saaneet jo paljon kielteistä palautetta. Hyvä niin. Jos joku ei vielä ole huomannut miten upeita ja historiallisesti arvokkaita viheralueita Turussa on, toivottavasti uusi kirja herättää loputkin kaupunkilaiset puolustamaan puistojamme!

tiistai 21. lokakuuta 2008

Kun TV pimeni

YLEn tv-kanavat alkoivat eilen klo 11 aikaan kesken lähetyksen näyttää pelkkää mustaa. Ainakin Turun keskustassa.

No, kaikki odottelivat kärsivällisesti YLEn korjaavan ongelman. Illallakaan ei lähetyksiä näkynyt, joten vika oli selvästikin suuri. YLEn nettisivuilla ei tosin sanottu asiasta mitään. Korjaaminen on varmaan käynnissä. Sukulaiset jo soittelivat ja kyselivät onko muillakin YLE mustana. Kyllä kyllä, odotelkaa nyt vain rauhassa.

Tänään aamullakaan ei näkynyt mitään. Nyt alkoi jo soittorumba kavereille ja lopulta joku soitti isännöitsijälleen. Hän taas tiesi, että kanavat pitää päivittää, kun YLE on tehnyt jotain uudistuksia. Turun Sanomissa oli asiasta kuulemma ollut juttua. Pengoin lehden läpi, mutta en kyllä löytänyt edes pientä mainintaa.

Paniikki. Suuri osa Turun vanhemmasta väestä tuskin tietää miten kanavat päivitetään. Itse en vielä ehtinyt päivittää omaa boksia, mutta keikkaa riittää kun pitäisi päivittää muidenkin laitteita. Kävelin aamulla Turun kaapelitelevision toimiston ohi ja huomasin kaikkien virkailijoiden puhuvan tuskaisen näköisesti puhelimessa vaikka asiakkaitakin oli paikalla jonoksi asti. Taisivat kaikki kysellä mitä tehdään pimentyneelle televisiolle.

Tähän on tulevaisuudessa syytä tottua. TV pimenee ja sitten pitäisi koko kansan osata päivityksen niksit. Odotan jännityksellä iltaa, kun pääsen kotiin. Onnistuuko se? Entä jos kanavat eivät palaakaan? Miten haavoittuvainen nyky-yhteiskunta onkaan.

Lopulta löysin asiasta pienen tiedotteenkin Turun Kaapelitelevision nettisivuilta. Pikku vinkki vastaisen varalle: voisikohan tällaisista päivityksistä kertoa ihmisille etukäteen ja kenties hieman näkyvämmin kuin vain lähes huomaamattomalla tiedotteella omilla nettisivuilla. Säästyisi aika paljon vaivaa ja puhelinsoittoja meiltä katsojilta.

torstai 16. lokakuuta 2008

Danny-show terveyskeskuksessa

"En tiedä mitään muuta niin masentavaa kuin Danny-show tiellä Kuopion". Näin lauleskeltiin entisajan hitissä, joka soi aamulla päässäni.

No, minä tiedän. Danny-showta paljon masentavampi oli aamun Turun Sanomien mielipidesivulle painettu hätääntynyt tekstiviesti äidiltä, joka oli yrittänyt saada sairaalle lapselleen ajan terveyskeskuslääkäriltä. Seuraava vapaa aika oli kuulemma joulukuun alussa.

Varmaan tuttu tilanne kaikille. Tuleva sairautensa pitäisi osata ennustaa ainakin pari kuukautta etukäteen, jotta osaisi tilata ajan lääkärille ajoissa. Muistan vastaavan tilanteen jo kouluajoilta ja juuri hiljattain olin vuoden hammaslääkärijonossa. Eipä ole tilanne paljon muuttunut.

Käytännössä en enää juuri edes yritä päästä terveyskeskukseen. Soitto aamukahdeksalta ajanvaraukseen on kuin tiukka työpaikkahaastattelu. Usein vain oireita liioittelemalla on mahdollisuuksia päästä läpi. Tai sitten on ihan oikeasti oltava vähintään käsi poikki. Sääliksi käy sitä puhelimeen vastaavaa hoitajaa, jonka täytyy seuloa soittajista kaikkein kipeimmät ja tarjota muille ensi vuoden keväällä olevaa seuraavaa vapaata aikaa.

Mutta onneksi on Google. Se on joka pojan uusi terveyskeskus, josta uskaltaa helposti hakea neuvoa noloimpiinkin vaivoihin. Kun keväällä aloin kärsiä todella kivuliaasta tenniskyynärpäästä, ei terveyskeskuslääkärille ollut niin heppoisen vaivan kanssa asiaa. Mutta googlaamalla löytyi ohjeita vaikka miten paljon, uusimpia amerikkalaisia tutkimuksia myöten. Ne ovat toimineet hyvin.

Nykyään ei tulisi enää mieleenkään mennä lääkärille ennen kuin olen hakenut vaivastani uusimmat tiedot internetistä. Jos taas on oikeasti kiire saada vaikka antibioottikuuri, menen yleensä suoraan yksityiselle ja maksan kiltisti vaaditut setelit. Kaikki siis hyvin.

Paitsi että hetkinen – ei kai systeemin näin pitäisi toimia? Että siis kansa maksaa veroja terveydenhuollon ylläpitämiseksi, mutta etsii terveysniksinsä netistä ja sen lisäksi vielä kiikuttaa pennosensa lääkäreille, jotka rahastavat päivätyönsä ohessa Pulssissa. Miten tässä näin pääsi käymään, kun kaikki puolueet ovat yhteen ääneen vaatimassa juuri terveydenhuollon laittamista kuntoon?

maanantai 13. lokakuuta 2008

Talouden hullut päivät

Viikonloppuna ei talouden laskusuhdanteesta ollut tietoakaan. Ei ainakaan Stockmannin Hulluilla päivillä. Veren maku suussa ihmiset taistelivat ostettavasta.


Vai valmistautuivatko kaikki jo siihen, että maailmantalous romahtaa eikä maanantaina enää ole mitään ostettavaa?


Oli miten oli, talous ei sitten romahtanutkaan. Ainakaan vielä nyt maanantaina klo 12 mennessä. Harvoin olen itse seurannut pörssikursseja yhtä kiinnostuneena kuin tänä aamuna. On vaikea kuvitella, mitä pankkijärjestelmän täydellinen kaatuminen voisi tuoda mukanaan.


Hyvät ajat taitavat silti olla toistaiseksi ohi ja säästökuureja edessä. Turun budjetti lepäsi sen varassa, että hyvät ajat jatkuvat vielä ainakin vuoteen 2011 asti. Mitäs nyt tehdään, kun niin ei taida käydäkään? Myydäänkö lisää kaupungin omaisuutta vai yritetäänkö Hirvensaloon ja Kakskertaan saada väkisin ne 30 000 uutta veronmaksajaa?


Kunnallisvaaleissa tuleva taantuma ei näy. Kaikki puolueet vaativat edelleen suureen ääneen lisää rahaa kaikille. Siis lapsille, koululaisille, sairaille, vanhuksille ja niin edelleen. Todellisuudessa olisi aika alkaa miettiä sitä, keneltä leikataan eniten. Mutta sen aika on tietysti vasta vaalien jälkeen.


Ainakaan isompien puolueiden sivuilla ei ajankohtaisiin talousuutisiin ole reagoitu mitenkään. Demarit vaativat edelleen kaikki unelmat tosiksi ja Kokoomus lupaa toteuttaa kaikkien toiveet. Mahtavaa! Turun Vihreiden valtuustoryhmä sen sijaan julkisti uuden kestävän kehityksen talousohjelman eilen. Löytyy osoitteesta

http://www.turunseudunvihreat.fi/kunnallisvaalit-2008/kestaevaen-kehityksen-talousohjelma


Yksi hyväkin uutinen sentään tuli viikonloppuna vastaan: äänestysinto on galluppien mukaan nousussa. Ehkä maailman tilanne on saanut kansan miettimään vaihteeksi politiikkaakin.

keskiviikko 8. lokakuuta 2008

Äänestä ruispeltoa


Joskus muinoin vaalijulisteissa oli särmää ja sanomaa. Eipä ole enää.

Hesari esitteli tänään suurimpien puolueiden vaalijulisteet. Jos puolueiden tarkoitus on herätellä nukkuvia äänestäjiä, niin paljon pahemmin ei voisi mennä pieleen.

Samalla kun uutiset kertovat pörssien romahtavan ja talouden syöksyvän kohtisuoraan rotkon pohjalle, puolueet tyytyvät esittelemään hassusti maalattuja naamatauluja tai suomalaisia peltomaisemia.

Vihreillä on mainoksessaan sentään selkeä sanoma suvaitsevaisuudesta ja luonnonsuojelusta, mutta mitä ihmettä tarkoittaa esimerkiksi Keskustan "Äänestä kotiasi"? Vasta puolueen nettisivulta löytyy vastaus, että kunta on ikään kuin kodin jatke. Vaalilause, joka ei aukene ilman selittelyitä ei ole kovin kummoinen. Hetken miettimisen jälkeen tajuan, että julisteen räsymatot ovatkin tyyliteltyjä kerrostaloja, millä kai kosiskellaan kaupunkien äänestäjiä.

Yhdessäkin Timo Soinissa on kestämistä, mutta kahdeksan erivärisenä virnuilevaa Soinin naamaa on silkkaa painajaista. Jos Soinia kuitenkin haluaa äänestää, on edessä pikainen muutto Espooseen.

Vasemmistoliitto on yrittänyt tehokkaasti kopioida kaikki Vihreiden vaaliteemat, mutta heidän julisteestaan en ole vieläkään saanut tolkkua. Julisteen sanoman ymmärtämiseen tarvittaisiin ainakin suurennuslasi, ehkä jopa mikroskooppi.

Ruotsalaisten viinapulloetiketti melkein itkettää eikä Kristillisillä taida taaskaan olla mitään sanomaa, vain kauniita kuvia rantalaitureista ja ruisvainioista. Demareiden mainos näyttää ensi silmäyksellä kristillisten mainokselta, mutta Jutta-tyttöhän siinä katseleekin äänestäjää. Lapsilla mainostaminenhan toimii aina, vai?

Jyrki Kataisen irti leikattu pää on suorastaan pelottava. Toivotalkoot vain jatkuvat ja jatkuvat ja Iso Korva kuuntelee. Mutta mitä niissä talkoissa tapahtuu? Ei ole selvinnyt minulle.

Mitä näistä jää käteen? Ei yhtään mitään. Kaikki haluavat ääniä kaikilta. Vähän kuin kävelisi mansikkakarnevaaleilla, joissa jokainen myyjä yrittää myydä saman pellon mansikoita hiukan eri mainoskuvalla.

torstai 2. lokakuuta 2008

Alma Media - syrjinnän äänenkannattaja

– Olen aivan hämmästynyt, että tällaista voi tapahtua Suomessa vuonna 2008.

Näin sanoi Johanna Korhonen, joka irtisanottiin Lapin Kansan päätoimittajan paikalta, kun Alma Median johdolle selvisi hänen olevan naimisissa naisen kanssa.

Minua asia ei hämmästytä ollenkaan. Näin on Suomessa toimittu iät ja ajat.

Hämmästyttävää on vain se, että Alma Median johto on mennyt sanomaan asian suoraan Korhoselle. Yleensä on tapana keksiä joku muu selitys. Uutta on sekin, että vääryyttä kokenut nostaa asian julkiseksi. Ja että hänelle on tarjottu 100 000 euroa vaikenemisesta.

Jos nyt edes pikaisesti vilkaisee maakuntalehtien yleisönosastoja niin huomaa helposti, että ne ovat uskonnollisten fanaatikkojen temmellyskenttiä. Itse olen toisinaan lueskellut Ilkkaa ja Satakunnan Kansaa. Vähän vaikea kuvitella, että niiden päätoimittajaksi valittaisiin julkihomo. Alma Mediakin on selvästi pelännyt protestiaaltoa Lapin vanhoillisilta.

Esimerkiksi kunnat voivat valita virkoihinsa kenet huvittaa kunhan kelpoisuusvaatimukset täyttyvät. Homohakijan voi aina syrjäyttää huomaamattomasti vetoamalla kaikenlaisiin muihin syihin. Kiusallista todistusaineistoa ei jää, mihinkään oikeusjuttuun ei syrjityllä ole eväitä eikä vaikeasta asiasta tarvitse edes keskustella hakijan kanssa.

Alma Media kertoo nettisivullaan olevansa "uudistuva, ihmisen kokoinen työpaikka, jossa on tekemisen meininki". Toivottavasti mainoslause muutetaan muotoon "syrjivä, vanhoillinen ja vihamielinen työpaikka, jossa kehitys pysähtyi 1950-luvulle".

Voisikohan Suomi vuonna 2008 heittäytyä ihan aidosti tasa-arvoiseksi pelkkien juhlapuheiden sijaan? Hienoa että Johanna Korhonen uskalsi nostaa asian esiin ja aiheesta keskustellaan oikein lehtien etusivuilla.

tiistai 30. syyskuuta 2008

Syöksytään lamaan

Pankit kaatuvat ympäri maailmaa, kouluissa ammuskellaan ja maapallo lämpenee uhkaavasti.

Mitä tekevät suomalaiset? No, gallupin mukaan eivät ainakaan ole kiinnostuneita politiikasta. Vain ¼ tietää edes mitkä puolueet ovat hallituksessa.

Itse en kehtaisi sanoa gallup-kyselijälle, että politiikka ei kiinnosta. Siis että minua ei yhtään kiinnosta se kuka päätöksiä tekee ja mitä minulle, läheisilleni tai koko maapallolle tapahtuu. Mikä ihme sitten voisi kiinnostaa?

Mutta niin se vaan on. Äänestysprosentti tulevissa vaaleissa voi hyvinkin jäädä ennätyksellisen alhaiseksi. En ihmettelisi, vaikka se jäisi johonkin 50 prosentin tuntumaan. Ihmiset eivät enää välitä oikein mistään. Miksi he siis äänestäisivätkään? Aamun lehti on tosin aika hyviä syitä pullollaan.

Maailmantalous syöksyi juuri ennätyslamaan. Turun talous on jo valmiiksi kuralla, joten hyvistä aikomuksista huolimatta jostain on luultavasti leikattava rajusti. Jäävätkö jalkoihin lapset, sairaat vai vanhukset? Luultavasti ainakin ne, jotka eivät äänestä.

Kun vaalit lähestyvät, poliitikot yrittävät näkyä keinolla millä hyvänsä. Pääministeri Vanhanen kävi oikein Turussa asti kauppaamassa puutarhakaupunkiaan. Hänen mielestään Turku on jo sellainen. Niin taitaa ikävä kyllä ollakin. Tosin tämän puutarha-sanan sijalle voi yhtä hyvin laittaa sanan auto. Hajasijoitus jyllää, kepu riemuitsee. Bensan hintakin on vaihteeksi laskussa, joten taas kelpaa huristella autolla omasta puutarhasta kauppakeskukseen.

Kristillisten Sari Essayah taas haukkui demaripomo Jutta Urpilaista ajatusten varastamisesta. Katsotaanpa kristillisten nettisivulta, millaisia tavoitteita puolue oikein ajaa.

Hmmm: näemmä tavoitteena on lasten, nuorten, lapsiperheiden ja ikäihmisten hyvinvointi sekä terveydenhuollon ja ympäristöasioiden kuntoon laittaminen. Siinä sitä onkin ryöstettävää. Näitä teemoja ei kukaan muu ollut ennen ajatellutkaan. Kristillisten ympäristöpoliittinen ohjelma vaatii Itämeren suojelua, luonnon monimuotoisuuden turvaamista ja ilmaston lämpenemisen pysäyttämistä. Hienoa, että puolue on keksinyt nuo kaikki aivan itse varastamatta tavuakaan esimerkiksi Vihreiltä.

lauantai 27. syyskuuta 2008

Politiikkaa ja metrilakua

Käväisin Turun Kauppatorilla katsomassa miten vaalitorin avajaistapahtuma edistyy.


Edistyihän se. Poliitikkoa oli joka paikka täynnä ja kansa pinkoi pakoon minkä kerkisi. Vaaleihin on vielä niin kauan aikaa, ettei kovin moni halua kerätä kassia täyteen puolueiden paperipinoja.


Esitteitä lukiessa huomasin myös etten osaisi tekstien perusteella arvata minkä puolueen mainos milloinkin on kyseessä. Kaikki ovat nyt ympäristön, vanhusten, lapsiperheiden, terveydenhuollon ja nuorison asialla. Jo on kumma, jos asioita ei ensi kaudella saada kuntoon.


Toisaalta tuli taas kerran ikävä aikoja, jolloin puolueet olivat vielä Puolueita ja äänestäjä tiesi mitä äänellään saa.


Mielenrauhaani sen sijaan järkytti seuraava toritapaus: olin juuri laittamassa kolikkoni Nälkäpäivä-kerääjän lippaaseen, kun läheisestä metrilakumyyjän teltasta ampaisi vihainen mies raivoamaan samaiselle kerääjälle. Hän oli kuulemma maksanut kalliisti myyntipaikastaan, eikä halunnut kaiken maailman rahankerjääjien karkottavan hänen asiakkaitaan!


Kyseinen kerääjä seisoi täsmälleen myyntikojujen välisen käytävän puolivälissä häiritsemättä ketään. Olisikohan nuoren kerääjän tummalla ihonvärillä ollut vaikutusta asiaan? En oikein jaksa uskoa, että viisikymppinen karkkimyyjä olisi tullut haukkumaan perusturkulaiselta näyttävää mummoa.


Metrilaku jäi taatusti ostamatta, mutta yököttävä sivumaku tuli suuhun ihan ilmaiseksi.


torstai 25. syyskuuta 2008

Tee se nyt!

Viikon uutiset ahdistavat ja työkiire stressaa, stressaa, stressaa. Toisaalta säätiedotus lupaa tänään olevan vuoden viimeinen aurinkoinen ja lämmin syyspäivä. On pakko lähteä kiertämään Ruissaloa.


Freelance-dosenttina ei ehkä juuri kerrytä eläkettä, mutta toisaalta: voin järjestää työaikani niin kuin huvittaa. Hiiteen lähestyvät vaalit ja työpöydälle kertyneet paperipinot, jotka vaatisivat välittömän huomioni.


Siis autolla Ruissalon sillan pieleen ja menoksi. Ensimmäiset kolme kilometriä minua vaivaa luterilainen työmoraali: Miten ihmeessä voin tallustella täällä vaikka on arkipäivä? Seuraavat kolme kilometriä ajatukset askartelevat Kauhajoella, vaikka ympärillä aukeaa huikeita ruskamaisemia ja kiellän alitajuntaani ehdottomasti matkaamasta Pohjanmaalle.


Sitten onkin jo kahvitauon paikka. Rupattelen mukavia kahvilan omistajan kanssa ja olo alkaa helpottua. Seuraavat kolme kilometriä ovat jo hienoja. Keskityn polkuun ja arkihuolet alkavat jäädä taakse. Saaronniemen ranta on upea täydessä auringonpaisteessa.


Kun pääsen Kuuvannokkaan asti tajuan jo ettei millään muulla ole merkitystä kuin edessä kimmeltävällä merellä. Siellä seilaa tsekkiläinen purjevene ja kaikki paitsi purjehdus on turhaa.


15 kilometrin jälkeen alkaa jalkoja jo väsyttää uhkaavasti. Toisaalta pyörätiellä tuntuu olevan melkein hellelukemat ja vieressä kasvaa pellollinen auringonkukkia. Onko tämä varmasti Ruissalo vai sittenkin Provence? Olen täysin irrottautunut arkiminästäni. Stressi on poissa, mieli kepeä.


18 kilometrin lenkin jälkeen on upeaa päästä taas kotiin. Kuin olisi kokenut kokonaisen ulkomaanloman, mutta ilman puolen vuorokauden paluuhelvettiä Euroopan lentokentillä.


Lukijani. Lähde Ruissaloon! Tee se NYT! Huomenna sataa, ruska on ohi ja olet ehkä sairaalassa keuhkokuumeen takia.


lauantai 20. syyskuuta 2008

Usko vaalikoneeseen

Kunnallisvaaliehdokkaana joutuu täyttämään useita vaalikoneita, joten ei muuta kuin toimeksi.

Ensimmäisenä on vuorossa MTV3:n vaalikone, jossa jokaiseen väittämään voi laittaa vastaukseksi pallukan viisiasteisella janalla "täysin samaa mieltä - täysin eri mieltä".

Mutta voi kurjuus, jo ensimmäiset kysymykset syöksevät minut itsetutkiskelun synkkiin syövereihin. Ajatuksen kaavakkeen nopeasta täyttämisestä voi saman tien hylätä. Tässä tulee menemään tunteja.

Ja mitä näistä ihmeellisistä kysymyksistä oikein pitäisi ajatella?

Väittämä 1: "Uskon Jumalaan".

Huh. Jumala on kirjoitettu isolla J:llä, joten ilmeisesti tässä nyt puhutaan meidän kristillisestä Jahvestamme, ei yliluonnollisista olennoista ylipäätänsä. En ole juuri ajatellut asiaa vuosiin, mutta nyt se kanta siis pitäisi päättää. Entä jos olen agnostikko, jonka mielestä uskonnollisista väittämistä ei ylipäätään voi saavuttaa varmaa tietoa puolesta tai vastaan. Pitäisikö laittaa rasti ruutuun "en osaa sanoa".

No, jätetään se ja siirrytään seuraavaan, toivottavasti paljon helpompaa kysymykseen. Turha toivo.

Väittämä 2: "usko ydinperheeseen".

HÄH? En ymmärrä kysymystä, vaikka tuijotan sitä vartin. Miten ihmeessä ydinperheeseen uskotaan? En ainakaan ole rakentanut olohuoneen nurkkaan kotialttaria, jossa rukoilisin joka aamu ydinperheen nimeen. Uskon siihen, että ydinperheitä on olemassa. Uskon siihenkin, että ydinperhe on lapselle aivan hyvä paikka kasvaa. Sulkeeko usko ydinperheeseen pois sen faktan, että muunkinlaisia perheitä on olemassa vaikka kuinka paljon ja että ne ovat aivan yhtä hyviä kuin ydinperheet?

Entä jos joku ei usko ydinperheeseen? Tarkoittaako se, että hänen mielestään lähes kaikki Suomen isät ja äidit ovat kelvottomia vanhempia ja ydinperheet olisi välittömästi hajotettava? Parasta laittaa pallukka puoliväliin, koska tämä kohta ei valkene yhdessä iltapäivässä.

Jos vaalikoneessa olisi mitään logiikkaa, seuraava väittämä olisi "usko sinkkuuteen", mutta ei ole. Se on parisuhteessa eläviltä suljettu kohta "viihdyn sinkkuna".

Ja eikun eteenpäin. Seuraavaksi pitäisi vastata väittämään "kaljalla käynti kuuluu tapoihini".

Jaa-a. Mitenköhän usein kaljalla pitäisi käydä, että se on tapa? Jos vastaan kyllä, lasketaanko minut sen jälkeen vanhaksi valtuustoon kelpaamattomaksi juopoksi? Mutta jos en käy kaljalla, lokeroidun epäsosiaaliseksi sohvalla tissuttelijaksi, joka ei enää edes jaksa lähteä ihmisten ilmoille kaljoittelemaan. Parasta siis vastata tähänkin puolivälin pallukalla.

Tästä tulee vielä piiiitkä viikonloppu.

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Piiskaa korvalle

Viime vuonna Kokoomus oli korva joka kuuntelee, mutta nyt puolue lupaa tuulettaa politiikkaansa oikein kunnolla mattopiiskan avustuksella. Mainoskuvissa Jyrki on saanut alleen sirppiä ja vasaraa muistuttavat työvälineet, työmiehen kintaitakin kuvissa vilahtelee.


Musta-sini-valkoisessa pensselissä näyttäisi olevan Viron värit, mutta tämä symboliikka ei täysin aukea. Viittaisikohan maan synkeään lähihistoriaan?


En ole ihan ainoa, joka pitää vanhan diktatuurin merkkien ja iskulauseiden kaivamista historian suosta vähintäänkin kieroutuneen huumorintajun tuotteena. Yhtä hupaisaa olisi mainostaa vaikkapa kansallissosialistien, Maon kulttuurivallankumouksen tai Pol Potin hirmuhallinnon muistolla. Jaksaisiko joku nauraa?


Turussa Kokoomuksen teemana on ”Tyytyväisten ihmisten Turku”, joten ilmeisesti puolueen mielestä itänaapurissa oltiin sittenkin aivan poikkeuksellisen tyytyväisiä.


Turussa näkyvin merkki tuulettuneesta linjasta taitaa olla Olavi Mäenpään riveissä ennen taistelleen Timo ”Betoni” Virtasen siirtyminen Kokoomuksen joukkueeseen. Jäämme tietysti vielä kiinnostuksella odottelemaan, millaisia piiskansivalluksia ikiehdokas Ilkka Kanervalla on tällä kertaa takataskussaan. Niitä tosin taidetaan odottaa kasvavalla kauhulla myös puolueen sisällä.


tiistai 16. syyskuuta 2008

Yllätä äänestäjäsi raitiovaunulla


Kaikki muistavat varmaan vitsin mattokauppiaan nerokkaasta mainoslauseesta: "Yllätä vaimosi – tee se matolla!"

Jutta Urpilainen aiheutti viikonloppuna hieman vastaavia yllätysmomentteja. Ei tosin matolla vaan raitiovaunulla.

Yllättävästi vihertynyt demaripuheenjohtaja vaati raitiovaunuja niin Tampereelle kuin Turkuunkin. Tavallaan kivaa, että vihreiden Turussa pitkään esillä pitämä hanke sai lisätukea. Todennäköisimmin Urpilaisen vision taustalla oli kuitenkin vain kiihkeä tarve kalastella vihreästi ajattelevien turkulaisten ja tamperelaisten ääniä täsmäiskulla.

Tämän päivän Turun Sanomat ehtikin sitten jo pääkirjoituksessaan lytätä Urpilaisen ehdotuksen mahdottomaksi ideaksi. Sanaa "typerä" ei nyt suoraan sanottu, vaikka se leijuikin ilmassa.

Samassa yhteydessä Urpilainen toivoi maahan joukkoliikenneohjelmaa. Liikenneministeri Anu Vehviläisen (kesk.) mukaan joukkoliikenteen kehittämisohjelmaa alettiin valmistella jo kesäkuussa, joten ihan putkeen ei mennyt tämäkään Urpilaisen idea.

Demarien mainostoimiston olisi nyt äkkiä keksittävä Jutalle jotain uskottavampaa sanottavaa. Sormi pystyssä heristelevän opettajattaren varovaisia heittoja kuuntelevat vain eturivin kiltit oppilaat, muu luokka naureskelee ja puhuu kiinnostavammista asioista.

Mutta vielä niistä raitiovaunuista. Viime vuonna Espanjan Bilbaossa sattui silmiin upea uusi raitiovaunu (kuvassa). Yksi raide kiersi ympäri kaupungin keskustaa ja asukkaat olivat todella tyytyväisiä. Koko kaupungin imago oli saman tien muutettu rapistuvasta teollisuuskaupungista kulttuurin ja luontoystävällisyyden vetovoimaiseksi mekaksi. Siinäpä haastetta Turullekin.

perjantai 12. syyskuuta 2008

Voi JukuJuku!


Tämän viikon lehdet ovat kertoneet kahdesta ällistyttävästä turkulaisesta suunnitelmasta. Huvipuistoa ideoidaan nyt niin Impivaaran kuin Skanssinkin alueelle.

Kyseessä ei ole aivan ensimmäinen kerta kun turkulaisten elämään halutaan tuoda hupia. Aatami oli hädin tuskin ehtinyt puraista omenaa, kun Turkuun jo yritettiin saada huvipuisto.

1800-luvun lopulla huvipuistoa puuhattiin Kupittaalle, mutta valtava riitahan siitä vain tuli. Sittemmin huvipuistoa on Kupittaan lisäksi sovitettu ainakin Ruissaloon, Urheilupuistoon, Hirvensaloon ja rautatieaseman kylkeen. Laihoja ovat tulokset.

Pisimmällä oltiin varmaankin Lasten Maailma -suunnitelman kanssa 80-luvulla. Hirvensaloon piti saada miljoona kävijää vuodessa nielevä puuhalandia, mutta saaren asukkaat pistivät kampoihin. Sopii kuvitella Hirvensalon sillalle miljoona ylimääräistä ylittäjää vuodessa. Puisto sai nimen FinFun, mutta lama vei senkin hankkeen.
Pian joku keksi tehdä Ruissaloon Muumimaailman. Ei onneksi rakennettu sitäkään. Myös Zoolandian väki kyllästyi 80-luvulla Turkuun ja eläintarha tehtiin mieluummin Lietoon.

Entä muistaako joku vielä Turun linnan viereen rakennettavan akvaarion ja kauppakeskuksen? Onkohan koko hanke jo unohdettu, kun paikalla kasvaa vielä vain sama pusikko kuin ennenkin. Eikä ole kuulunut iloisen huvittelun ääniä VR:n entisestä konepajastakaan, jonne piti hiljattain tehdä sisähuvipuisto.

Impivaaran urheilukeskuksen yhteyteen on nyt suunnitteilla vesipuisto. Taustalta löytyy Kalajoen hiekkasärkkien JukuJukuMaasta tunnettu JukuPark Oy, joka odottaa paikalle 100 000 lutraajaa vuodessa. Tuleekohan sen nimeksi joku kansan kielikorvaa rääkkäävä ImpiImpiPark tai ImpiVaaraSpa?

Skanssiin sen sijaan on ideoitu havumetsän keskellä sijaitsevaa ekologista vaihtoehtoa huvipuistolle. Ilmeisesti paikalle ei pääse autolla, eihän se muuten olisi ekologinen. Sijainti uuden jättimegakauppakeskuksen vieressä ei tosin lupaile kovin kestävää ekologisuutta. Suunnitelmat on lupailtu pian julkisuuteen, odotamme innolla.

Itse en osaa pitää huvipuiston puuttumista kovin suurena murheena. Suomen maanteiden varret ovat jo sen verran täynnä kaiken maailman HöpöHöpöLandioita turhista kauppakeskuksista puhumattakaan. En kaipaa kotinurkille yhtään uutta matkailurysää, joka tuo mukanaan aina vain lisää liikenneruuhkia.

Voi ei - kohta joku varmaan keksii taas ehdottaa huvipuistoa Kakolaan. Miten olisi KakoKakoLand?

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Ylistä Herraa - ja maksa!


Jos olet turkulainen, olet ehkä havainnut Turun Kaapelitelevision valikoimasta löytyvän Inspiration-kanavan. Se tuli helluntaiseurakuntien ylläpitämän Taivas TV7-kanavan tilalle toukokuussa.

Kaapelitelevision lehdistötiedotteen mukaan:

"Inspiration-kanava lähettää perhe- ja eettisiä elämänarvoja korostavaa ohjelmaa. Lapsille esitetään opetusohjelmaa seikkailun ja jännityksen kautta. Nuorisolle kanava tarjoaa skeittausta, motocrossia ja muita extreme–lajeja sekä ajankohtaista musiikkia. Kanavalla esitetään myös puutarhanhoitoa, kodinkunnostusta, parisuhde- ja talousohjelmaa sekä elokuvia ja musiikkiohjelmaa."

Ai jaa.

Itse en ole kyllä koskaan nähnyt kanavalla mitään muuta ohjelmaa kuin amerikkalaisia evankelistoja kerjäämässä katsojilta rahaa yleensä kiristämällä ja uhkaamalla helvetin tulella. Seikkailua ja jännitystä sekin, mutta tuskin lapsille sopivassa muodossa.

Kanava aloitti Amerikassa toimintansa 1970-luvun lopulla nimellä Praise the Lord. Sen perustivat sittemmin seksi- ja petosskandaaleissa ryvettyneet Jim ja Tammy Bakker, joiden nimet saavat yhä aikaan kylmiä väreitä.

Bakkerit edustavat Assemblies of God -nimistä fundamentalistikristittyjen ryhmää, kuten kyseinen kanava edelleenkin. Kanavan isäntäparina on nykyään vähintään yhtä hyytävä pariskunta David ja Barbara Cerullo. Heidän ohjelmansa juoni on aina sama: mies saarnaa ja vaatii katsojia lähettämään rahaa, vierressä istuva nainen nyökyttelee ja katsoo miestään ihaillen. Kanavan muut saarnaajat ovat yleensä vielä huomattavasti tulikivenkatkuisempia.

Inspiration-kanavan oman kotisivun mukaan kanavan missiona on pelastaa Amerikka:

Economic recession. Islamic terrorism. Skyrocketing oil prices. The censorship of God in public places.
Are we on the Eve of Destruction? Or is there Hope for America?

Toivoa on, jos kansa lähettää evankelistoille rahaa. Avustuspuhelinnumero on aina näkyvästi esillä. Kanavan kotisivuilla onkin kymmenittäin todistuksia ihmisiltä, jotka jo ovat tehneet lahjoituksen eli kylväneet siemenen – yleensä kuukausittaisen 58 dollaria – ja siten menestyneet elämässään. Tässä nyt vain pari esimerkkiä:

Since I’ve begun Sowing $58 a month into the Good Ground of Inspiration Ministries, God has really blessed my finances.

After Sowing a Seed recently to Inspiration Ministries, this Partner called our Prayer Center to share that he had received an unexpected check in the mail for $25,000!

Onneksi lähetyksissä ei sentään ole tekstitystä, joten kovin moni suomalainen tuskin erehtyy lähettämään eurojaan Amerikkaan.

Ja se varsinainen kysymyshän kuuluu:

Miksi ihmeessä Turun Kaapelitelevisio Oy lähettää tätä hyvin pelottavaa ääriliikkeen rahankeräysohjelmaa 24 tuntia vuorokaudessa ja vielä mainostaa sitä koko perheen kanavana???

tiistai 9. syyskuuta 2008

Sukupolvesta toiseen

Selailin tuoretta kirjaa ”Kenen sukupolveen kuulut?”, joka kertoo 60-lukulaisten sukupolvesta. Aidat siinä vain ryskyivät ja rintsikat roihusivat, kun radikaali sukupolvi loi parempaa maailmaa.

Meillä nelikymppisillä ei kyllä ole vastaavia kokemuksia. Lymyilikö 80-luvulla jossain joku sukupolvi, johon piti kuulua? Minulta meni ihan ohi.

Itse istuin 80-luvun ajan huoneessani ja kuuntelin Jacksoneiden uutta LP-levyä. Loppuillaksi tulin olohuoneeseen murjottamaan ja katsomaan Dynastiaa tai Taisteluparia.

Vai pitikö sukupolven kokemus syntyä siitä, että melkein kaikki saivat lahjaksi Rubikin kuution? Kuulemma kovemmat tyypit kännäilivät viikonloppuisin Lallintalolla, imivät toistensa kauloihin fritsuja ja kuuntelivat Iron Maidenia. Muodostuikohan heille tunne kuulumisesta yhteiseen sukupolveen?

70-luvun aatteellisuus oli 80-luvulla jo heitetty romukoppaan, politiikka ei kiinnostanut juuri ketään ja rauhanmarsseilla kävi harva. Vuosikymmenen sykähdyttävin yhteinen kokemus oli Dianan ja Charlesin hääjuhla. Sitäkö me muistelemme vanhainkodissa?

Eräs minua viisaampi sanoi, että ihmisen täyttäessä 50 vuotta jotain naksahtaa päässä. Kymmenen vuoden kuluttua minun ikäiseni siis kaivavat koipussissa jalostuneet muistonsa ja kehittävät suuren kertomuksen sukupolvestaan aivan kuten kaikki edellisetkin sukupolvet. Hei, mehän selvitimme tiemme läpi joukko-opin, raittiuskilpakirjoitusten ja syntikkapopin. Pelkäsimme yhdessä AIDSia, happosateita ja Tsernobylin laskeumaa. Valmistuimme työelämään keskellä pahinta lama-aikaa ja olemme sen jäljiltä yhä pätkätöissä. Eläkkeelle emme pääse koskaan, kun jälkeemme tulevia maksumiehiä on liian vähän.

Täältä tullaan, suuri sukupolvikertomus!

maanantai 8. syyskuuta 2008

Kaikki palvovat Sarahia

Tällä hetkellä koko maailma tuntuu puhuvan vain Sarahista. No, puhutaan siis Sarahista.

Amerikan presidentinvaalien piti olla harvinaisen selvä juttu. Demokraatit juhlivat jättivoittoa Bushin sekoilujen jälkeen. Uudeksi presidentiksi julistetaan Barack Obama. Sehän oli niin jännittävääkin, kun Obama on musta. Mutta oikeasti Obama onkin vain kuivakka ja asiallinen senaattori ja uutuudenviehätys on nyt ohi. BOOOORING!

Sarah Palin on jotain muuta. Sarah on ilmiö. Hän on amerikkalainen äitihahmo, jossa äitiyteen yhdistyy uskonto, isänmaa ja omenapiirakka. Sarahilla on viisi suloista lasta ja Sarah sanoo mitä Sarah ajattelee. Sarah kuuluu kansalliseen kiväärijärjestöön.

Sarahin ympäristönäkemykset punastuttavat Bushiakin. Ilmastonmuutos on puppua, maailma kaipaa lisää öljyä ja Alaskan luonnonsuojelualueet lisää öljyputkia. Luomisoppi otetaan kouluihin pakolliseksi oppiaineeksi seksivalistuksen sijaan. Sarahin rukoillessa homot muuttuvat heteroiksi, köyhät rikkaiksi ja varmaan mustat valkoisiksi, jos vain oikein pinnistävät.

Miten ihmeessä Amerikka voisi olla palvomatta Sarahia, joka tuo keskivertokansalaisen todelliset ajatukset julki?

Sarahista on parissa viikossa tullut Amerikan Diana, jonka jokaista liikettä ihaillaan. Sarahin rumat ruutuikkunasilmälasit ovat yhtäkkiä Amerikan optikkoliikkeiden kuuminta hottia. Sarahin taustoissa riittää pengottavaa vielä niin paljon, että ilmaista medianäkyvyyttä riittää joka päivälle vaaleihin asti. Jos peli alkaa mennä liian rumaksi, sorrettu vammaisen vauvan äiti saa kyllä sympatiapisteet puolelleen.

Sarahin selässä McCain ratsastaa selvään voittoon. Mitä muuta muka voisi odottaa maalta, joka valitsi Bushin johtajakseen peräti kahdesti. Eurooppa saa taas kärvistellä seuraavat neljä – ei kun kahdeksan – vuotta. Duracell-Sarah jatkaa, kun McCain jo väsähtää.

Kulttuuripääkaupunki tulee - vai menikö se jo?

Näin yöllä unta raitiovaunuista. Siis mustavalkoisen filmin, jossa seikkailtiin Turun raitiovaunuissa joskus 1950-luvulla.

Tämän täytyy liittyä siihen, että Turun kulttuuripääkaupunkivuosi lähestyy. Säätiö on luvannut ilmoittaa lokakuun alkuun mennessä sen, ketkä saavat projekteilleen rahaa. Koska itsellänikin on muutama kuponki vetämässä, ei ole ihme että alitajunta lähettää katsottavakseni vanhoja raitiovaunufilmejä. Onhan uuden pikaraitiotien saamisesta Turkuun puhuttu - ei kylläkään ihan niin pikaisella aikataululla, että se vuodeksi 2011 tänne ehtisi.

Mutta ei taida ehtiä paljon muutakaan. Oopperalaulaja Matti Salminen ennätti viime viikolla lehdessä kertomaan, että juna meni jo. Suuren luokan tähtiä ei Turkuun voi enää buukata vuodeksi 2011, kun kaikkien kalenterit ovat täynnä. Eipä silti ole uutta oopperataloakaan. Eikä Pennisillastakaan enää puhuta. Ainoa näkyvä uudistus voi lopulta olla Kauppatorin paikalla oleva kaivanto, jos oikein huonosti käy.

Mutta ei hätää. Kulttuuripääkaupunki tulee ja menee. Muistaako joku jotain Helsingin kulttuuripääkaupunkivuodesta? Tuo idän ahne possuhan kiirehti hamuamaan itselleen väkisin Suomen ensimmäisen kulttuuripääkaupunkiuden vuodeksi 2000. Pahaksi onneksi kaupunkeja oli ympäri Euroopan yhteensä yhdeksän, joten ulkomailla kukaan ei edes huomannut Helsinkiä.

Itselläni on hämärä muistikuva televisiolähetyksestä, jossa jonkinlainen historiallinen kulkue käveli pitkin sateista Espaa ja Karita Mattila työnsi kuulaa stadionilla. Vai oliko se sittenkin MM-kisojen avaus? En muista.

Turkukin selviää taatusti kulttuurivuodestaan ja ulkomailla sitä muistellaan yhtä suurella innolla kuin kaikkien jo unohtamaa Helsingin vuottakin. Henkilökohtainen jännitysmomentti kuitenkin säilyy vielä muutaman viikon. Jos rahaa tulee, vietän seuraavat pari vuotta kulttuuripääkaupunkivuotta rakentaen. Tai sitten teen jotain ihan muuta.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Turun omakotikirja

Tiistaina 9.9.2008 julkaistaan uusi kirjani Turun omakotikirja, jonka kirjoitin yhdessä Jouni Kallioniemen kanssa.

Kirja kertoo turkulaisen omakotiasumisen historiasta. Alkuun lähdetään 1800-luvulta, jolloin Turun ympäristöön syntyi uusia esikaupunkeja. Tarina etenee halki sota-aikojen, rintamamiestalojen ja lähiörakentamisen vuosikymmenten. Lopuksi pohditaan omakotiasumisen nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Kirjaa voi ostaa Turun Pientalojen Keskusjärjestö ry:n toimistosta osoitteessa Rauhankatu 16 B sekä Turkuseuran Föripuodista Sairashuoneenkatu 1.

lauantai 6. syyskuuta 2008

Autoja ja Rusinoita

Aamun lehtiä lukiessa ei voi olla törmäämättä automainoksiin. Niitä on sivukaupalla. Aukeama toisensa jälkeen. Ja kaikki autot ovat nykyään ympäristöystävällisiä, kuluttavat vähän ja niillä on kiva ajella halki vehreiden peltojen tai alppimaisemien.

Ilmeisesti kauppiaat ovat pelästyneet viikolla julkaistua tietoa, että autokauppa oli tänä kesänä vähentynyt roimasti. Nyt syksyn tullessa kannattaa siis mainostaa uudella innolla. Kesä meni ja syyskuun alkaessa ihmiset kaipaavat jotain uutta kivaa ostettavaa. Autolla kelpaakin taas päästellä, kun bensan hinta on laskusuunnassa.

Automainoksista tulevat väkisinkin mieleen vanhat tupakkamainokset. Niissä onnelliset ihmiset hyppivät tupakka suussa rantahietikolla ja vakuuttivat miten kevyitä ja terveellisiä ne ovat. Katsommekohan me muutaman kymmenen vuoden päästä vanhoja automainoksia yhtä kauhuissamme?


Kaikilla tuntuu nykyään olevan erikoinen nimi. Tämmöinen perus-Lahtinen jää auttamatta unohduksiin. Kun on esitellyt itsensä, ei kukaan enää muista mikä tuon Virtasen-Niemisen-Korhosen nimi nyt mahtoikaan olla. Lehdessä huomio kiinnittyy erikoisiin nimiin, tämän päivän Hesarin kuukausiliitteessä muun muassa Shemeikkaan ja Ampujaan. Ne jäävät kerralla mieleen.

Eli hiukan harmittaa, että esi-isäni päättivät ottaa nimen Lahtinen. Aivan lähipiiristä olisi voinut napata sellaisia paikannimiä kuin Ala-Mikola, Mataramäki tai Virransuu, joita ei Suomessa ole käytössä kellään. Mutta ei, Lahtinen valittiin.

Turun Sanomat puolestaan kertoo, että lapsille ei nykyään anneta nimiksi mitään Sareja, Harreja tai Mikkoja. Nyt pitää olla luontonimi, siis sellainen kuin Merikeiju, Mustikka, Rosmariini tai Viljatuuli.

Voin vain kuvitella miten hienoa olisi esitellä itsensä, kun nimenä olisi Mango Rusina Shemeikka.

perjantai 5. syyskuuta 2008

Rakennussuojelua

Luet juuri blogini ensimmäistä sivua. Tarkoituksena on erityisesti kommentoida aamun lehdissä vastaan tulleita asioita, mutta yhtä hyvin aivan mitä mieleen juolahtaa. Tervetuloa valppaan dosentin blogin vieraaksi!

Ensimmäinen aihe löytyy Turusta: kaupungin rumimmaksi rakennukseksi usein valittu Kelan talo Eerikin- ja Eskelinkadun kulmassa on sitten suojeltu. Hienoa! Limanvihreä kuutio jos mikä on omaa aikaansa eli 1970-lukua hyvin kuvaava rakennus.

Tänä vuonna olen tosin matkaillut Saksassa ja Puolassa. Niissä yritetään suurilla kustannuksilla rakentaa uudestaan muinoin tuhoutuneita arvorakennuksia. Suomessa ja varsinkin Turussa sen sijaan purettiin hienot rakennukset ensin pois ja suojellaan nyt niiden tilalle nousseet rumilukset, jotka järkyttävät kenen tahansa ohikulkijan sielunelämää. No, suojelupäätöksellä voidaan ainakin estää kaikki keskustelut siitä, että Kela purettaisiin ja sen tilalle joskus rakennettaisiin uudelleen paikalta purettu upea Rouvasväenyhdistyksen talo.

Kelan talon suunnitelleen arkkitehti Ehojoen muuhun tuotantoon kuuluu muun Turun Yliopistonmäen ikimuistoisen ahdistava Juslenia, jonka pikainen purkaminen on ollut jo useiden opiskelijapolvien haaveena. Kuten arvata saattaa, se on mukana Turun maakuntamuseon laatimassa suojelutavoitelistauksessa.


Helsingin kaupunginhallituksen Osku Pajamäki on huolestunut koululaisten asettamisesta pituusjärjestykseen. Hän oli suorastaan järkyttynyt huomattuaan, että tällaista sadismia edelleen harjoitetaan Suomen koululaitoksessa.

Pitkänä koululaisena olin alaluokilla ylpeä, kun pääsin jonon pisimpään päähän. Myöhemmin taas yritin hiukan huonontaa ryhtiä terveystarkastuksissa, jotta en olisi ollut luokan pisin. Paikka jonon päässä ei ollut lainkaan houkutteleva ajatus varsinkaan jumppatunnilla.

Mutta entäs sitten Pajamäen tilalle ehdottama aakkosjärjestys?! Silkkaa terroria: Aaltonen pääsee aina jonon eteen, Virtanen taas jää aina hännille. Loppupään oppilaat alkavat vihata nimeään, joka pakottaa aina hännänhuipuiksi. Mureneeko pikku-Virtasten itsetunto? Eikä se Aaltonenkaan välttämättä nauti aina ensimmäisenä olemisesta.

Kirjailijana tiedän, että aakkosten alkupäässä kannattaisi olla. Ensimmäiset huomataan, listojen loppupäätä ei niinkään. Saman ovat huomanneet monet firmatkin, jotka yrittävät epätoivoisesti päästä aakkosten alkuun: on ABC-huoltamoa, AAA-siivousta ja AR-kukkaa.

Eli onko oppilaiden asettaminen aakkosjärjestykseen nyt sitten jotenkin parempi idea kuin pituusjärjestys? Mikä tahansa järjestykseen laittaminen voi olla joillekin traumatisoivaa.