Viime aikoina on lehdissä taas näkynyt kirjoituksia, joiden mukaan Turussa suojellaan aivan liikaa ”vanhoja rötisköjä”. Ainakin Turun Sanomiin kirjoittavan Aimo Massisen mielestä niitä on selvästikin kaupungissa liikaa (TS 26.9.2009).
Tässähän ei tietenkään ole mitään uutta. Rötisköjen purkamista on vaadittu satojen vuosien ajan.
Törmäsin juuri vuonna 1911 Uusi Aura -lehdessä julkaistuun kirjoitukseen, jossa tartuttiin suuria tunteita herättäneeseen aiheeseen eli Luostarinmäen kohtaloon. Osa halusi purkaa alueen rötisköt, osa taas säästää.
Kirjoitus antaa jännittävästi perspektiiviä nykyiseen rötiskökirjoitteluun. Lehden kolumnisti kirjoitti aiheesta näin:
"Oppineet, asianymmärtävät ja vaikutusvaltaiset miehet Turun kaupungissa ovat kuluneina viikkoina ankarasti askarrelleet aivojansa ja kyniänsä kysymyksellä, eikö ns. Luostarikortteli olisi semmoisenaan säilytettävä jälkimaailmalle. Mikäli olen kirjoituksista huomannut, tuntuu vahva mielipide enimmäkseen muinaismuistojen ystäväin ja taiteilijoiden keskuudessa olevan säilyttämisen puolella. He vaativat että kaupungin olisi lunastettava talot alueineen ja pidettävä ne kunnossa nykyisessä muodossaan.
Käytännön miesten joukossa sitä vastoin olen huomannut jonkun lausuneen jyrkän tuomion koko hankkeesta. Kaupungin ei sovi uhrata kysymyksessä olevaan tarkotukseen niin suuria summia kuin ehdotuksen toteuttaminen vaatisi.
Silmää räpäyttämättä täytyy minun asettua käytännön miesten kannalle. Siihen on montakin syytä.
Ensiksikin on ns. Luostarimäen asutusryhmällä pienenpuoleinen muinaismuistoarvo. Siihen ei liity mitään erikoisesti tunnettua ja historiallista muistoa, paitsi että se on palanen sitä Turkua, mikä ei hävinnyt tulipalossa. Talot ovat monessa suhteessa muuttuneet, korjatut ja paikatut. Tiedä hänen, mitä niissä on alkuperäisestä talosta muuta jäljellä kuin seinähirret.
Tällaisen muiston säilyttäminen kaupungin kauniimman vuoren kupeella tulee kaupungille siksi kalliiksi, että hinta ei ole missään järjellisessä suhteessa ryhmän muinaismuistoarvoon nähden. Lisäksi ajan hammas murentaa säälimättömästi rakennukset ja tulee uusi polvi, joka ei enää pane arvoa ”vanhalle Turulle” niin paljon, että se viitsisi säilyttää noita hökkeleitä niin julkisella paikalla kuin Vartiovuori on.
Sama tarkotus saavutetaan helpommalla, jos Luostarikorttelin nykyinen muoto maalauksin ja valokuvin ikuistetaan ja joku kuvaavin asumus siirretään ulkoilmamuseoon vanhan linnan luo.
Jos voisimme nähdä esim. sata vuotta eteenpäin, ei nykyisestä Luostarikortelista varmaan löydettäisi pienintäkään jäännöstä siellä nyt olevista hökkeleistä.
Muinaismuistojen säilyttämisellekin panee aina eteenpäin kiitävä kehitys rajan, jonka toisella puolella on – käytännöllinen mahdottomuus."
Koko kesä mediassa on jauhettu vaalirahakohusta. Vasta lihatiskikohu sai vaalirahat unohtumaan. Eikä ihme – mikään ei myy paremmin kuin kunnon ruokaskandaali.
Kaikki entiset lihatiskityöntekijät kiirehtivät nyt lehtiin kertomaan toinen toistaan kauheampia tarinoita siitä, miten vanhasta kirjolohesta pestiin Vimmillä taas tuoreen näköinen.
Muistan itsekin joskus muinoin 90-luvulla ihmetelleeni lähikaupan lihatiskillä seisseitä kuivettuneita makkaransiivuja ja epäilyttävän pieneksi silpuksi jauhettua sika-nautaa. Eivät vissiin olleet kauppaan ihan vastikään tullutta tavaraa.
Sittemmin lihatiskillä töissä ollut kaverini valaisi minua siitä, mitä kaupan takahuoneessa todella tapahtuu. Taisin sen jälkeen karttaa lihatiskejä aika monta vuotta.
K-kaupan Väiski vannoi muinoin, että lihatiski on k-kauppiaalle oikein kunnia-asia. Juu, niin se olikin: kovimman kunnian tosin sai se myyjä, joka onnistui kauppaamaan pahaa aavistamattomalle asiakkaalle viikon ajan tiskillä seisseen vihoviimeisenkin roiskeen. Hävikkiä ei saanut tulla.
Lihatiskikohu unohtuu ensi viikkoon mennessä, kun Ilkka Kanervan Nova Kiinteistökehitykseltä saamia synttärilahjoja aletaan karhuta takaisin korkojen kera tai Vappu Pimiä saa sikainfluenssan. Media toimii usein kuin lihatiski: samat vanhat kohut voidaan sitten taas nostaa tuoreena lööppeihin parin vuoden päästä, kun joku jälleen löytää lihapaketistaan homeisen sisäfileen.
Kokemäellä järjestettiin kesällä 1984 Teljän Messut. Olin 16-vuotias ja aivan tohkeissani. Pyöräilin paikalle kaikkina messupäivinä ja kiertelin alueella tunnista toiseen. Voi onnea, vihdoinkin jotain tapahtui.
Tänä kesänä on tullut käydyksi Porin jazzeissa, Keskiaikamarkkinoilla, Tall Ships’ Racessa ja ties missä muualla. Tai ei oikeastaan edes käydyksi, korkeintaan ravatuksi äkkiä alueen läpi tai vieritse. Pakoon oluttelttoja ja metrilakumyyjiä.
Oikeastaan ainoa tapahtuma, josta olen tänä kesänä oikeasti innostunut, on Vammalan vanhan kirjallisuuden päivät, mutta siellä ei olekaan metrilakua. No, olutta kyllä saa.
Turkukin on niin täynnä tapahtumaa, ettei festaritonta kesäviikonloppua taida enää nykyään löytyä. Tulossa on vielä ainakin Down by the Laituria, Turun Messuja ja Taiteiden yötä.
Kaipaan niitä vanhan ajan kesiä, joista voi lukea 1950- ja 60-luvun sanomalehdistä. Kesällä Turussa ei tapahtunut mitään. Kansa muutti mökeille, eikä kaupungissa kannattanut järjestää tapahtumia. Jokilaivojen ravintoloista ei kukaan ollut kuullutkaan, korkeintaan istuttiin Vartiovuoren ravintolan pihassa kahvilla. Oi autuutta.
Voisiko joku järjestää festariviikonlopun, jonka aikana voisi nauttia tapahtumattomuudesta ja kesäisen rauhallisista päivistä?
Ajelimme eilen Turun Ikean ohi, jolloin yhtäkkiä syntyi välähdys käydä syömässä lounaaksi lihapullat.
No, tarjolla olikin tutut pullat ja haaleat keitetyt perunat: tällä kertaa tosin noutopöydästä, jota hienosti sunnuntaibrunssiksi kutsuttiin.
Ongelmaksi muodostuikin Ikeasta poistuminen. Koska olin liikkeellä invalidin kanssa, halusimme vain poistua suorinta tietä ravintolasta ulos.
Se ei ollut mahdollista.
Vartin etsimisen jälkeen totesin, ettei Ikeasta pääse pois muuten kuin kiertämällä koko hehtaarihallin läpi. Varmistin vielä asian ravintolan kassalta, joka myönsi näin tosiaan olevan: ravintolasta ei pääse suoraan ulos. Hän kehotti kysymään alakerran lasten leikkiosaston hoitajalta, josko tämä päästäisi meidät ulos läpi lukittujen ovien lyhyempää reittiä.
Leikkiosastolla ei näkynyt ketään, joten päätimme sitten kuitenkin tassutella hiljalleen tuon satojen metrien matkan läpi hallin. Mieleen jäi kuitenkin epämääräinen olo: entäs jos ravintolassa vaikka syttyy tulipalo, eikä nopeaa reittiä ulos ole olemassa. Enpä taida enää uskaltaa lähteä Ikeaan.
Historiantutkija saa harvoin aikaan tuloksia, joista on aivan konkreettisia seuraamuksia.
Niinpä yllätyin iloisesti, kun huomasin pari päivää sitten aamun lehdessä, että jotain oli sentään tullut tehdyksi.
Vuonna 2002 pyysin nimittäin lehtijutussa turkulaisia soittamaan minulle ja kertomaan missä sijaitsi kaupungin pääkaatopaikka 1930-luvulla. Etsiskelin sitä väitöskirjaani varten.
Vanhan pääkaatopaikan sijainti löytyi helposti, mutta samalla soittelijat kertoivat muistakin unohdetuista kaatopaikoista. Yksi niistä oli nykyinen Vasaramäenpuisto Kupittaan eteläpuolella. Sinne vietiin kaikenlaista moskaa aina 60-luvun puoliväliin saakka. Paikalla oli oikein kaupungin työmiehiä ohjailemassa toimintaa, mutta mitään virallisia papereita tämmöisestä toiminnasta ei ole löytynyt.
Kirjoitin löydöstäni sitten jutun Turun Sanomiin, kerroin siitä ympäristönsuojelutoimistossa ja raportoinpa vielä pariin muuhunkin paikkaan. Ja kas kummaa, nyt 7 vuotta myöhemmin lehdessä kerrotaan, että entinen kaatopaikka-alue tullaan peittämään puolen metrin paksuisella multakerroksella.
Hyvä hyvä. Turun mittakaavassa tämä on erittäin nopeaa toimintaa! Mahtaakohan muillekin löytämilleni vanhoille kaatopaikoille käydä ennen pitkää yhtä onnellisesti…?
Voisiko olla niin, että talouden taantuma näivettää myös aivotoimintaa?
Kansa on hädin tuskin selvinnyt pömppömahakohun aiheuttamasta shokista, kun nyt kriisi on iskenyt keskelle Vienonen-Karpela-Saarela-jne:n tuoretta hääonnea.
Tuskin maltan odottaa tietoa siitä, mikä kriisin aiheutti. Murtuiko kynsi vai löysikö Tanja pehkostaan harmaan suortuvan?
Tiedonvälityksen pinnallistumisen vastakohdaksi päätin itse tehdä suurteon, jota olen vältellyt jo neljännesvuosisadan ajan.
Luin Tuntemattoman sotilaan.
Sotakirjallisuus ei ole koskaan ollut sydäntäni lähellä, joten tartuin urakkaan talvella hammasta purren. Muutama viikko siinä vierähti, mutta lukukokemus paljastui yllättävän palkitsevaksi. Se pisti pömppömahakohut omaan arvoonsa.
Luku-urakan aikana tosin paljastui, että yllättävän harva tutuistani oli kirjaa lukenut. Ja minä kun aina luulin olleeni melkein ainoa.
Toinen suurteko oli käydä pitkästä aikaa Turun kaupunginteatterissa. Kolme tuntia Bertold Brechtiä kävi sekin suururakasta. Kaukasialainen liitupiiri -näytelmän valinta päänäyttämön vetonaulaksi osoittaa teatterilaisilta aivan poikkeuksellista uskoa kansan korkeaan teatterimakuun. Kansa vastasi jättämällä katsomon puolityhjäksi.
Suurteko? Kyllä vaan: olin jo ehtinyt unohtaa, miten epämiellyttävät teatterin tuolit ovat. Niskaa särki vietävästi vielä muutama päivä teatterinautinnon jälkeenkin. Jos olisin Mia Nuutila, niin niska-hartiakohu olisi jo vallannut Suomen lööpit.
Olen Turun yliopiston dosentti, tutkija ja tietokirjailija.
Tutkin työkseni Turun historiaa sekä ympäristöhistoriaa. Blogissani seikkailen ajankohtaisten aiheiden ihmeellisessä maailmassa.
