maanantai 29. joulukuuta 2008

Onnellisten saari

Voi kauhistus – kaikkien aikojen lamajoulu on nyt takana! Joulumyynti pysyi tasaluvuissa viime vuoden kanssa, jolloin vietettiin kaikkien aikojen kulutusjuhlaa. Niin ne kriteerit muuttuvat.

Joulunajan huumoripläjäyksestä vastasi Ilta-Sanomat, joka oli tehnyt ”tutkimuksen” Suomen onnellisimmista ja onnettomimmista kunnista. Kaikki Suomen kunnat oli laitettu joululehdessä numerojärjestykseen asukkaiden onnellisuuden mukaan.

Ei ihmetytä lainkaan, että juttua ei ole päästetty lehden nettisivuille asti, niin älytön se oli.

Onnellisuuden kriteereitä oli käytetty mm. äänestysprosenttia, avioerojen määrää, veroäyriä ja rikollisuuden yleisyyttä sekä kunnan alle 6-vuotiaiden ja yli 64-vuotiaiden määrää. Lähtöoletus ilmeisesti on, että lapset ovat aina onnellisia, eläkeläiset onnettomia.

Käsittämättömin kriteeri oli palvelualalla työskentelevien osuus työväestä. Onko kassaneiti tutkitusti onnellisempi kuin paperitehtaan työntekijä?

No, olipa siis todella yllättävää, että kaikki suurten kaupunkien eläjät osoittautuivat onnettomiksi ja pikkupaikkakuntien asukkaat onnellisiksi. Paitsi Pohjois- ja Itä-Suomessa, missä on paljon työttömyyttä.

Helsinkiläiset, lahtelaiset ja turkulaiset ovat maan onnettomimpia, sen sijaan suurten kaupunkien ympäristökunnissa onni kukoistaa. Ilta-Sanomat on palannut vanhaan hyvään järjestykseen: varokaa kaupunkien synninpesiä, onni viihtyy maaseudulla ja puutarhakaupungeissa!

Mutta että kaikkein onnellisin kunta on Luoto eli Larsmo Kokkolan kupeessa. Kuten tunnettua, Luoto on maan lestadiolaisin paikkakunta. Lars Leevi se ymmärsi onnellisuuden salaisuuden. Lapsia riittää, avioero ei tule kysymykseen ja taatusti kaikki kärrätään äänestämään oman suvun ja oikean uskon miestä.

Näillä kriteereillä Euroopan onnellisinta kansaa lienevät äärikatoliset puolalaiset.

Kiitos, mutta enpä taida haluta tuohon onnelaan vaan kärvistelen jatkossakin täällä onnettomassa synnin ja rikollisuuden pesässä.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Kiinni ajassa

Olen usein miettinyt, miltä tuntuu asua Suomessa osaamatta lainkaan englantia. Mainoslauseet, liikkeiden nimet ja ruokalistat ovat täynnä nimiä ja lauseita jotka eivät avaudu millään lailla, vaikka asuu kotimaassaan.

Nykyään pääsen samaan tunnelmaan helposti. Törmään kaikkialla viesteihin, joita en tajua ollenkaan.

Tehdessäni aamulla taivalta tihkusateessa töitä kohti, lueskelin ohi mennen iltapäivälehtien lööppejä.

En ymmärtänyt niitä.

Huomaan asuvani maassa, joka on täynnä minulta salattuja asioita. Jossain vaiheessa olen tippunut kehityksen kelkasta. Lööpissä kerrottiin Vappu Pimiän liiton olevan nyt ohi. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka voisi olla Vappu Pimiä. Tunne on sama kuin Turkin-matkalla: lehden lööpissä näyttäisi lukevan jotain tärkeää, mutta en ymmärrä mitä se on.

En liioin tunne nimeltä yhtään BB-talon asukasta tai Idols-finalistia, tämän vuoden Miss Suomi on minulle tuntematon enkä tiedä tangokuninkaallistenkaan henkilöllisyyttä. Tv-sarjojen näyttelijät saattavat näyttää etäisesti tutuilta, mutta heidän nimistään minulla ei ole mitään tietoa. Parikymmentä vuotta sitten yksikään vakavasti otettava lehti ei olisi edes kirjoittanut sarjojen juonipaljastuksia, nyt lehdissä ei muusta puhutakaan. Sorry – ei kiinnosta.

Pääministerilläkin on kuulemma uusi morsian, mutta en tiedä kuka hän on. Urheilijoista tunnistan muutamia, listojen kärkisijoilla keikkuvista bändeistä harvemman. En liioin tiedä, minkä merkkiset farkut ovat nyt in.

Selattuani uusinta Suosikkia tajusin senkin, että siinä esiintyvät henkilöt ovat joko minulle tuntemattomia tai sitten totaalisen kiinnostamattomia. Nyt ymmärrän hyvin, miksei vanhempiani ja heidän ikätovereitaan aikoinaan kiinnostanut pätkän vertaa se, mistä musiikista minä pidin, vaikka se oli minun maailmani tärkein asia.

Pidin eilen luennon, jonka kuulijat olivat syntyneet varmaan joskus noin vuonna 1987. Heillä ei ole muistikuvia kylmästä sodasta, 80-luvun kimmellyksestä ja hädin tuskin 90-luvun lamastakaan. Mutta he varmaan tietävät kuka on Vappu Pimiä. Mahtoivatko he saada jotain irti nykypäivästä vieraantuneen ikälopun sedän horinoista?

Entä pitäisikö minun yrittää päästä uudelleen kiinni nykypäivään vai sanoa lopullisesti hyvästit lööppien ja saippuasarjojen henkilöille?

perjantai 5. joulukuuta 2008

Lukeminen kannattaa aina

Kata Kärkkäinen pääsi vihdoin Kirjailijaliiton jäseneksi. Oikeus on toteutunut, valtakunnassa kaikki hyvin.

Ja Sofi Oksanen sai Finlandiansa. Tosin jaettavana oli enää lohdutuspalkinto. Finlandian oikea osoite olisi kuulemma ollut Jari Tervo. Tieto-Finlandiakin meni väärälle henkilölle, ja Panu Rajalasta tuli palkinnon moraalinen voittaja. Nykyään palkintoraadit tuntuvat syrjivän miehiä.

Eikö tässä maassa tosiaan ole kuin muutama kirjailija? Siis Tervo, Saisio, Härkönen? Muista ei ainakaan lehdissä ole kirjoitettu, vaikka tietääkseni Suomessa ilmestyy vuodessa tuhansia romaaneita. Ovatko ne kaikki huonoja? Lukisiko kansa mieluummin jotain muuta kuin Tervoa, jos vain tietäisi sen olemassaolosta? Ainakin palkintoraadit löytävät vuodesta toiseen samat nimet.

En tosin ehdi nykyään kovin paljon lukea suomalaisia romaaneita, mutta yritetty on. Kävin pari päivää sitten kirjakaupassa tarkoituksena ostaa jokin syksyn puhutuista romaaneista. Että tietäisin mistä kaikki puhuvat. Tai puhuvat ainakin joulun jälkeen avattuaan pakettinsa.

Sitten näin hinnat. Miten ihmeessä ohuehko romaani ilman yhtäkään kuvaa voi maksaa 30 euroa ja ylikin? Siirryin suosiolla halpakauppaan. Muutaman kuukauden jälkeen samat kirjat saa sieltä puoleen hintaan.

Ei tosin tarttunut mitään matkaan halpakirjakaupastakaan. Luin pari ensimmäistä sivua muutamasta viime vuoden Finlandia-ehdokkaasta ja tajusin, ettei yksikään niistä kiinnostanut minua lainkaan. En jaksa lukea kirjoja tsunamin kauhuista, kurjasta lapsuudesta syrjä-Suomessa, lasten hyväksikäytöstä tai alkoholismista.

Taidan tänäkin jouluna tyytyä brittituotantoon. Ruth Rendell ei koskaan petä.