torstai 27. marraskuuta 2008

Puolalanpuiston helmi


Sain juuri painotalosta eteeni laatikolliset uunituoretta kirjaani Puolalanpuiston helmi – As. Oy Päivölä 100 vuotta. Kirja kertoo turkulaisen jugendtalon tarinan vuodesta 1908 nykypäivään. Päivölähän sijaitsee Puolalanpuiston laidalla Turun taidemuseon takana.

Työtä kirjan parissa riitti, mutta perinpohjainen tutustuminen yhden talon historiaan oli historioitsijalle todella kiinnostava tehtävä. Pöytäkirjoista näkyy, miten taloyhtiö on selvinnyt historiamme eri vaiheista kuten sisällissodasta tai pula-ajasta. Kaupungin historia tulee tutkijaa lähelle ja herää eloon.

Päivölän tapauksessa taloyhtiö oli erityisen mielenkiintoinen tutkimuskohde, sillä talossa otettiin käyttöön erikoisia ratkaisuja kuten yhteiskeittiö, keskuslämmitys ja vesiklosetti. Kaikki ajan suuria uutuuksia. Yhtiön perustaneet olivat todella edistyksellistä joukkoa.

Papereista näkyi sekin, miten talon tulevat asukkaat pystyivät jo taloa suunniteltaessa vaikuttamaan tuleviin asuntoihinsa ja rakennuksen ulkoasuun. Jos arkkitehdin suunnitelma ei miellyttänyt, asunto-osakeyhtiön väki määräsi piirroksiin muutoksia. Jugendrakennuksetkaan eivät siis ole vain arkkitehdin omia luomuksia, vaan työ on vaatinut mittavan määrän kompromisseja. Päivölän tapauksessa arkkitehti Alexander Nyström sai kuitenkin aikaan todella upean lopputuloksen, Puolalanpuiston helmen.

Turussa riittäisi taloyhtiöitä, joiden arkistoihin olisi todella kiinnostavaa päästä käsiksi – jos vain aikaa riittäisi. Jokaisella talolla olisi kerrottavanaan oma selviytymistarinansa. Parhaimmillaan tuloksena on aivan uudenlaista tietoa lähimenneisyydestä.

Esimerkiksi juuri ilmestyneessä kirjassa Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1930–50 kerrotaan, että "Suomessa rakennettiin jo 1920-luvulla rakennuksia, joissa oli keskuskeittiö". Vuosilukua voi hinata reippaasti taaksepäin, sillä Päivölään suunniteltiin yhteiskeittiö jo vuonna 1908. Asukkaat kuuluivat ruokaosuuskuntaan: ruoka valmistettiin alakerran keskuskeittiössä, mistä se nostettiin hisseillä asuntoihin. Varsinaista omaa keittiötä ei asunnoissa edes ollut. Systeemin juuria ei siis kannata etsiä ainakaan 20-luvun helsinkiläisestä tai tukholmalaisesta funkkisarkkitehtuurista tai Neuvostoliitosta. Päivölä ei tiettävästi edes ollut Turun ainoa yhteiskeittiöllinen talo.

Mitäköhän muita salaisuuksia taloyhtiöiden arkistokaapeista löytyisikään? Joka tapauksessa toivotan onnea Päivölän seuraavalle sadalle vuodelle.

Ja kirjaa voi muuten ostaa Turkuseuran Föripuodista osoitteessa Sairashuoneenkatu 1.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Elämä hallintaan

Maailma tukehtuu tavaraan, tukehdutko sinäkin?

Tavaran paljous alkoi ahdistaa minua viimeistään 10-vuotiaana 1970-luvun lopulla. Sain mielestäni liian paljon joululahjoja ja tunsin syyllisyyttä. Nykypäivän lasten lahjavuoriin verrattuna paketteja oli toki vähän ja ne olivat halpoja: suklaarasia, pehmolelu, värityskirja, rannekellonhihna, ehkä jopa sukset.

Sittemmin tavaran määrä on alkanut aiheuttaa yhä pahempaa ähkyä. Ja aika monella muullakin närästää.

Kauppalehden tuoreessa Optio-liitteessä (kaikista maailman lehdistä...) on juttu "Nyt riittää!", jossa tavaravuoriin kyllästyneet kansalaiset pohtivat keinoja päästä ostamisen oravanpyörästä. Maailma pelastuu, kun kulutus loppuu. Lehdessä ei tosin mainita, että siitä seuraa myös lama.

Hyvä vaihtoehto kuluttamiselle olisi tietysti perustaa omavarainen alpakkatila Kuusamoon, mutta ihan kaikki eivät voi niin tehdä. Olen allerginen laamaeläinten karvalle.

Optio-lehden esimerkkihenkilö pisti pystyyn tavaroita lainaavan nettipalvelun ja ajelee nyt henkistyneenä polkupyörällä tai istuu cappuccinolla trendikahvilassa antamassa haastatteluja siitä miten maailma pelastetaan. Ja työskentelee toisinaan Osuuspankissa asiantuntijana ja suunnittelee nettisivuja. Tavallinen työelämä kun oli siis niinku niin booring, kun ei ollut tarpeeksi aikaa lumilautailulle.

En ole oikein vakuuttunut. Jos kuluttamisen vähentäminen edellyttää menestyvän nettifirman perustamista, asiantuntijahommia ja vähän internetsivujen suunnittelua siinä sivussa, ei juttu ole kovin monen ulottuvilla. Päinvastoin, se kuulostaa sietämättömän trendikkäältä, "tuotteistetulta paolta", kuten lehdessä se ilmaistaan.

Trendeistä viis, sillä aitous on nyt muotia. Jokaisen pitää toteuttaa omaa juttuaan, uraputkesta on päästävä pois. Tosin en kudo, leivo, istu lukupiirissä enkä asu puutalossa, joten en ole riittävän aito: katu-uskottavuutta ei ole. Olen aivan liian kiireinen, jotta ehtisin opetella virkkaamaan omat piponi. En osaa lumilautailla, en uskalla vuorikiipeillä enkä kehtaa pomppia parkouria.

Mutta onneksi lehden mukaan muotia on myös olla vapaaehtoisen vaatimaton ja jättäytyä freelanceriksi. Surffaan siis sittenkin kuuman muotiaallon harjalla!

En tosin muista koskaan "jättäytyneeni" freelanceriksi. Niin vain kävi, kun alkoi kirjoittaa kirjoja. Mutta Optio-lehteä siteeraten olen "ottanut elämäni omaan hallintaan". Yliopistohan on pullollaan elämänsä hallintaan ottaneita freelancer-apurahatutkijoita, jotka seuraavat vierestä kun naapurihuoneen virkasuhteinen tutkija joutuu kärvistelemään uraputkessaan hädin tuskin nelinkertaisella palkalla. Sääliksi käy uraihmistä!

Oman elämän hallitsijoita tulee yhä lisää, kun yliopisto syytää maistereita ulos putkesta kiihtyvällä tahdilla. Kun muuta työtä ei ole, aletaan toteuttaa omaa juttua jatko-opiskelijana lähes olemattomilla apurahoilla, joista kilpaillaan veren maku suussa. Rakennusliike Skanska ilmoitti juuri tänään työpaikkojen lopettamisesta. Taisi sieltäkin tulla Suomeen 600 oman elämänsä haltuun ottanutta freelanceria lisää.

Vielä jäi tosin kaivertamaan yksi pieni kysymys. Jos kaikki vain lainaavat toistensa vanhoja tavaroita, ajelevat kiireettä ympäriinsä polkupyörällä, fiilistelevät doppio espresson äärellä ja toteuttavat "omaa juttuaan", niin kuka täällä tekee työt? Tällä viikolla on vaikuttanut siltä, että ainakin katujen hiekoitus on jo ulkoistettu Kiinaan.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Turkulaista taidepizzaa

Turkulaiset arkkitehdit julkaisivat vuosien tauon jälkeen arkkitehtuurin opaskartan, johon on merkitty eri vuosikymmenten kiinnostavimmat kohteet. Sanon "kiinnostavimmat", koska "kauneimmista" kohteista ei varmaankaan ole kyse. Oppaassa ei tosin mainita millä kriteereillä kohteet on valittu.

Viimeksi eilen puhuimme yliopistolla, että eipä ole Kauppatorin laitaan ortodoksisen kirkon itäpuolelle edelleenkään tullut oikein mitään, vaikka paikalla ollut Cygnaeuksen hieno koulurakennus purettiin jo vuosikymmeniä sitten.

Vilkaisu arkkitehtuurin opaskarttaan kuitenkin paljastaa yllättäen, että paikalla on suorastaan arkkitehtoninen helmi, vuonna 1991 valmistunut Pekka Pitkäsen suunnittelema liiketalo Torinkulma. Pitkänen on niin tunnettu nimi, että hänen rakennuksiaan löytyy kartalta kymmenittäin. Suuri osa on juuri niitä kansan vierastamia 60-luvun kerrostaloja.

Myös Turun yliopiston entisen päärakennuksen tilalle 1960-luvun alussa rakennettu hirvitys ja toriympäristön pilaaja As. Oy Salamankulma on merkitty arkkitehtuurikohteeksi. Kartan mukaan Kauppatorin pohjoislaita onkin siis turkulaisen arkkitehtuurin ykköskohde.

Pikku hiljaa alkaa selventyä, että tämä kartta taitaakin olla jonkinlainen kauhugalleria, joka on tehty varoitukseksi: katsokaa nyt, miten kaupunkia ei pitäisi pilata. Onhan listalla mm. Varissuon keskusta.

Tai sitten lista on pullollaan mustaa huumoria. Jos Haritun Kotipizza tosiaan on turkulaisen arkkitehtuurin 2000-luvun huippusaavutus, niin olisi ehkä parempi vaieta koko listasta...

1900-luvun alun jugendrakennuksista kartalle ovat taas kerran päässeet lähinnä Frithiof Strandellin luomukset. Muut kaupungin tuon ajan arkkitehdit ja rakennusmestarit eivät arkkitehtien listalla juhli. Jos et ollut kuuluisa, niin et ollut, eikä tekemisiäsi arvosteta sadankaan vuoden kuluttua. Ennen vanhaan jugendia saikin purkaa mielin määrin, koska se oli "tyylillisesti epäkelpoa".

Vai onko nykyarkkitehtuuri sittenkin hienoa? Onko vika minussa, joka en tajua ankeanharmaan liiketalo Torinkulman kauneutta ja puisten jugendkammotusten hirveyttä? Asiantuntijat ovat jo niin monta kertaa todenneet Piispankadun jugendtalojen edustavan täysin arvotonta kitsiä, että tämänkin blogikirjoittajan pitäisi alkaa uskoa. Sama keskustelu on sitä paitsi käyty jo sataan kertaan: arkkitehdit suunnittelevat mitä lystäävät ja kansa valittaa. Sama se on muunkin nykytaiteen kanssa.

Siis eläköön Torinkulma! Vienkin ulkomaiset vieraat ensi kerralla katsomaan sitä enkä mitään puurötisköjä. Tuskin maltan odottaa ihastuneita huudahduksia, kun ajamme Varissuon kautta Harittuun pizzalle.

tiistai 18. marraskuuta 2008

Take it slow

Tuntuuko muistakin, että aina on kiire? Onko kiireen kokemus yleismaailmallinen ilmiö vai johtuuko se vain bloginpitäjän omasta ikääntymisestä? Onko nelikymppisillä aina kiire? Onko kaikilla aina kiire?

Ajatukset alkoivat kieppua mielessäni, kun sain eilen taas yhden kirjan hiottua painokuntoon. Oli nimittäin aika kiire. Kun kiire loppui, en suinkaan rauhoittunut vaan tulin todella hermostuneeksi. Sinne se kirja meni, enkä voi enää muuttaa siitä tavuakaan. Lähdin kiireesti kuntoilemaan, ettei vain tarvitsisi istua toimettomana ja ajatella liikoja. Tänään siirryin kiireellä seuraavan projektin kimppuun.

Lisäksi törmäsin eilen kirjakaupassa opukseen, jonka nimi oli Slow. Siinä opastettiin ottamaan elämä hitaammin ja rauhallisemmin. Päätin tehdä niin ensi tilassa, kunhan vain ehdin. Päätin jopa lukea kirjan kokonaan, jos vain aikaa riittää. Näillä näkymin ehkä ensi kesänä. Tosin arvaan, että siihen mennessä olen jo ottanut hoitaakseni jonkin lisäprojektin eikä aikaa lukemiseen olekaan.

Slow-liike sai aikoinaan alkunsa Italiasta, missä vastustettiin ensin McDonald'sia ja syötiin mieluummin hitaasti. Sitten alettiin myös vaatia kaupunkien autoliikenteen vähentämistä, kävelykatujen ja puistojen rakentamista, paikallisen kulttuurin tukemista sekä vieraanvaraisuutta ja yhteisöllisyyttä. Kuulostaa hyvältä!

Yksinkertainen ja rauhallinen elämä houkuttaa ja siksi monet pakenevat kesämökin rauhaan. Mutta onko kiireettömyys pelottavaa? Kun on kiire, ei ehdi ajatella epämiellyttäviä ajatuksia elämän tarkoituksesta tai rajallisuudesta. Toimettomana taas nousee mieleen syvällisiä kysymyksiä. Sellaista se oli vielä opiskeluaikoina. Vietin loputtomasti aikaa kahviloissa ja kotona lukemassa ja asioita pohdiskelemassa. Vastaavaan luksukseen ei minulla enää ole aikaa, eikä taida olla nykyopiskelijoillakaan.

Kirjoittaisin slow-aiheesta mielelläni pitempäänkin, mutta nyt on oikeasti kiire. Freelancer-dosentilla ei ole aikaa hidastella...

torstai 13. marraskuuta 2008

Tuhotaan tori!

Toriparkkia ajetaan nyt Turun kauppatorille kuin käärmettä pyssyyn. Hinnalla millä hyvänsä. Ihmetellä sopii, kenen tarpeita parkkihalli palvelee. Siis muiden kuin Wiklundin tavaratalon. Se hävitti aikoinaan tieltään upean Lindblomin talon, nyt on tuhoamisvuorossa tori.

Turun kiinteistölaitos on neuvotellut pysäköintilaitoksen toteuttamisesta esisopimuksen Turun Toriparkki Oy:n kanssa. Sopimus sitoo kaupungin mukaan laitoksen rakentamiseen ja tulee käymään veronmaksajille todella kalliiksi.

Vai mitä pitäisi ajatella seuraavanlaisista lauseista sopimustekstissä:

”Kauppatorin yleissuunnitelmassa torin pinnalle osoitetut rakennukset oheistiloineen toteutetaan yhteishankkeena pysäköintilaitoksen rakentamisen kanssa."

”Mikäli Kauppatorin alueelle toteutetaan pysäköintilaitos, pyrkivät sopijapuolet siihen, että Kauppatorin maanpäällinen ja maanalainen rakentaminen tehdään yhtenä
rakentamiskokonaisuutena.”

Sopimus ei kuitenkaan sido millään lailla Turun Toriparkki Oy:tä, vaan yhtiö voi irtisanoutua hankkeesta aivan vapaasti. Toripysäköinnistähän ei vieläkään ole tehty kustannusarviota ja yleissuunnitelmaa. Sopimuksen mukaan: ”Yhtiöllä on oikeus irtisanoa tämä sopimus ennen maanvuokrasopimuksen allekirjoittamista, mikäli hankkeesta tehtävät tekniset tai taloudelliset selvitykset osoittavat, ettei pysäköintilaitos ole irtisanovan sopijapuolen oman harkinnan mukaan taloudellisesti tai toiminnallisesti järkevästi toteutettavissa."

Näyttää lähes varmalta, että kaupunki joutuu maksumieheksi, sillä sopimuksen mukaan: ”Mikäli laite, rakennus, liikennejärjestely tms. palvelee kumpaakin sopijapuolta, jaetaan sen toteutuskustannus hyötymisperiaatteen mukaisesti.” Eli kaupunki maksaa osansa.

Sopimuksessa luvataan epämääräisiä korvauksia töiden aiheuttamista haitoista, mutta esimerkiksi torikauppiaille ei vähintään 4,5 vuotta kestävänä rakennusaikana korvata mitään. Se on sitten Turun torikaupan loppu. Töiden luvataan olevan ohi kolmessa vuodessa, mutta sitä nyt ei tosissaan usko kukaan.

Kenenkään yksityishenkilön mieleen tuskin tulisi pistää nimeään alle noin epämääräiseen sopimukseen. Eihän?

lauantai 8. marraskuuta 2008

Uutisviikko mahtavin

Koko viikko hurahti niin kiireisissä merkeissä, ettei blogiin ollut aikaa kirjoittaa. Vaikka aiheita olisi piisannut.


Amerikan Yhdysvallat yllätti positiivisesti äänestämällä demokraatin presidentiksi. Kauhuvisioni Sarah Palinin vetovoimasta haihtuivat onneksi savuna ilmaan. Voiko tosiaan olla niin, että Jenkkilä ei ole aivan niin tyhmä kuin olen aina luullut?


Koti-Turussa sen sijaan hölmöiltiin senkin edestä. Toriparkin kaava etenee kaupunginhallitukseen, ympäristö- ja kaavoituslautakunta otti suopean kannan Honkamäenpuistoon rakennettaviin asuintaloihin, Wikeströmin hieno sininen jugendtalo päätettiin purkaa, Turun satamaan rakentaa 35-kerroksinen asuinnäkötorni ja Turun yo-kylän 12-kerroksinen tornitalokin sai kannatusta lautakunnassa.


Kaikki nämä uutiset parin päivän sisällä. No, tuosta Turun linnan viereen suunnitellusta Linnakaupungista ei paljon tarvitse huolehtia. Suunnitelma on niin utopistinen, ettei se toteudu. Tuskinpa Iso-Heikkilän omakotitaloissa oltaisiin kovin innostuneita 35-kerroksisesta maisemanpilaajasta, jolla on 80-lukuinen nimihirviö Sail City.


Positiivista suunnitelmassa tosin oli alueelle aiottu raitiotieyhteys. Mutta uusia asukkaita pitäisi löytyä 7000. Mistäköhän niiden on ajateltu Turkuun tupsahtavan?